Teksti Sirkka-Liisa Vaalivirta, kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta ja Seppo Järvimies
Aurinkoinen keskiviikkoaamu, Puolistusvoimien lippujuhlapäivän lippujen liehuessa kokoonnuimme Lappeenrannan satamaan. Yllättävän iso porukka siinä seisoi laiturilla, mielessä kävi epäilys, emme mitenkään mahdu tuohon pieneen paattiin… vaan sinne vain sovimme yhdessä toisen naisvoittoisen ryhmän kanssa.
Kapteeni oli antanut tarkat ohjeet miten laivalla ollaan ja elellään (jopa kuinka pientä pulleaa laivakoiraa matkan aikana kohdellaan). Selvitettiin kahvittelut ja ruokailut, ja hyvin tärkeä ohje rantautumiseen… kaikki eivät saa mennä yhtä aikaa vasemmalle laidalle, muutoin laiva kallistuu niin että rantautujan varpaat kastuvat…
Sää oli paras mahdollinen. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja Saimaan pinta oli rasvatyyni. Loittoneva kaupunki näytti kauniilta ja puhtaalta, Linnoituksen rakennukset ja vehreys kuin satua, ja vieressä puulauttaa tehtaalle puskeva pikkuinen hinaaja oli kuin satukirjasta sekin.
Menomatkalla tarjottiin kahvit, ensin ravintolaan kutsuttiin toinen, Kilpi-ryhmä, ja tässä kuvassa jo Reumalaiset odottavat runsaasti päällystettyjä piirakoitaan mainion kahvin kanssa.
Tarjolla oli myös Kaskein Marjan mainioita mehuja. Tuntui ihmeeltä, että näin pikkuruiseen laivaan todellakin mahtuu 60 henkeä ruokailemaan yhtä aikaa!
Ihmettelin, kun ihana sää ei ollut juurikaan kutsunut veneilijöitä liikkeelle, saimme puksutella ihmeellisessä rauhassa eteenpäin, ihailimme kallioita ja pitkiä, pitkiä hiekkarantoja… ihan erilaiselta näytti Huuhanrantakin täältä katsoen, en löytänyt sen mukavan luontopolun paikkaakaan, vaikka se siellä kulkien tuli niin selvästi mäkeä alas rantaan.
Rantautuminen sujui mallikkaasti, vaikka matalan veden takia jouduimme hiukan erikoisiin ratkaisuihin. Tuskin olin ainoa,jota iloinen punatukkainen laiva-emäntä joutui auttamaan, kun kipeä koipi ei suostunut nousemaan kaiteen yli omin voimin…
Laiva ei muutenkaan ollut ns. esteetön, joten jonkinlaista urheilumieltä liikkumiseen tarvitsi portaiden ja tikkaitten kanssa. Rannassa oli heti vastassa ylämäki, joten itse en ehtinyt kaikkia kapteenin tarinoita kuulemaan, mutta häntäjoukossa ehdimme kuitenkin kuulemaan ensimmäisen punaisen kappelin esittelyä.
Itse en sisälle asti tässä ehtinyt, olin sortunut jo matkalla tutkimaan karua kasvustoa, ja kuuntelemaan lintujen liverryksiä, jutustelemaan toisten hitaampien kanssa. Polkuhan ei ole pitkä, mutta varsin monipuolinen, on mäkeä ja notkoa, on rehevää metsää ja osittain pystyynkuollutta. Saimaa läikkyy hyvin lähellä, metsätähdet kukkivat, mustikassa kohta jo raakileita. Kahden suuren kiven välissä seisoo tolho kuin vartija ikään.
Upean valkoisen kappelin upeat maalaukset olivat kuulemma kapteenin isän tekemät. Itse en ehtinyt esittelyä kuuntelemaan, mutta jäin monen muun kanssa kiinni näihin upeisiin väreihin ja Raamatun kertomukseen Kristuksen elämästä. Kuvat alkoivat Marian ilmestyksestä ylösnousemukseen ja viimeiseen tuomioon. Aivan valtavan upea kuvakertomus.
Päätin linkuttaa kipeän jalkani kanssa hissukseen takaisin päin, ja annoin kameran kaverilleni, joka tallensi maisemia ja kappeleita polun loppuun asti.
Mennessään hän löysi myös suojaisen poukaman,johon vuosia sitten on rantauduttu pienemmällä veneellä, silloin emme varmaan tähän kappelipolkuun tutustuneet ollenkaan. Loput tarinan kuvat onkin sitten ottanut Seppo Järvimies. Ensimmäisenä tässä kuva Valamon kappelista, kaikki nämä kolme viimeistä olivat vaatimattomampia, kuvaaja kertoi, että lähes autotallimaisia, mutta kaikilla oli oma tarinansa, jotka kyllä kannattaa käydä kuuntelemassa.
Konevitsan kelloja ei kuultu, mutta pieni kappeli on sillekin saareen rakennettu.
Viimeinen, Näätämön pieni kappeli on laiva-emänälle ja kapteenille hyvin rakas, heidät on vihitty siellä, ihan ilman juhlaväkeä, he odottivat laivalla, jossa hääjuhla pidettiin… miten romanttista!
Laivaan noustiin jälleen takaa uimatasolta, kuivin jaloin taisimme kaikki selvitä, ja kaiteen ylitykseen oli apu jälleen lähellä.
Paluumatkalla meille oli tarjolla vallan mainiota lohikeittoa Pullin tuoreen rieskan kera, tarjolla myös ne tutut mehut. Santsatakin sai, ja nuori kokkipoika sai vilpittömät kiitoksemme! Hartaaksi veti mielen tämä ihana risteily, kipeästä koivesta huolimatta ajatus karkasi suurempiin suruihin. Veden pintaan heijastuvia poutapilviä katsellessa, muutamien pienten purjeveneitten rauhallista seilaamista seuratessa kurkkuun nousi pala – jospa voisi tätä rauhaa ja ihanuutta lähettää sinne sotatantereille, pelon ja murheen keskelle….
Oman porukan matka lähestyi kotisatamaa, aurinko paistoi yhä, ja Lappeenranta näytti niin siistiltä, rauhalliselta ja satumaisen puhtaalta, hyvillä mielin kiitämme Reumayhdistystä ja Margaretan henkiökuntaa.
Rannassa viimein kysäisin toiselta ryhmältä, mikä Kilpi oikein on. No tietenkin kilpirauhasyhdistys! Siinähän minäkin olisin, jos keskussairaalan lääkärin reseptiä olisi omassakin terkkarissa uusittu, vaikkei veri puutetta näytäkään. Muistui vain mieleen miten helpoksi tyroksiini elämän tekikään… harmi, että oireenmukaista hoitoa aina ei saa. Lääkkeestä toki käy näin ihana reissukin, Margareeta tekee kesän mittaan kymmenkunta tällaista matkaa, ei muuta kuin porukkaa keräämään! Suosittelen!