Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Eilen satanut lumi on alkanut sulaa, puut pudottelevat viimeisiä sohjokuormiaan ja koko metsä nyyhkyttää. Tiaiset vaienneet yöhön. Kirkoissa on syttynyt kynttilät itsemurhan tehneiden muistoksi.
Yritin sytyttää pihassa kovan tuulenpuuskan alla lyhtyyn valkoista kynttilää. Se ei ottanut tulta, ja hiukan mietittyäni päätin antaa muistoksi ruusun, johon sytytän Toivon liekin, joka auttaisi sinua, josta juuri nyt tuntuu, ettet jaksa huomiseen.
Tunnen naisen, joka on ollut kahdesti siinä tilanteessa. Elämän umpikuja, syvän kaivon pohjalla eläminen, mustassa kellarissa asuminen olivat jokapäiväisiä tunteita. Minkäänlaista valoa ei näkynyt omissa ajatuksissa, vaikka arki pyöri rutiinilla. Se yö, jolloin hän päätti lähteä, oli kaunis hämärä kesäyö. Lähti hiljaa kotoaan, oli kauan katsellut lapsiaan, itkenyt hiljaa, ettei vain kukaan heräisi. Hän hyvästeli pienet rakkaansa ääneti ja käveli ulkona , kunnes päätyi kuohuvan kosken sillalle, vanhalle ja huojuvalle.
Kuohut kutsuivat, hän tuijotti veteen. Sitten tulivat mieleen sanat, jotka olivat syy päätökseen: ”lähe vaan, siulla ei oo työtä eikä rahaa, kukaan ei siuta huoli, enkä ota yhtään kakaraa…” En ota yhtään kakaraa! Kuka sitten ottaisi! Miten käy lasten, jos hän vapautensa koskessa ottaa! Tietämättään lapset pelastivat äitinsä silloin, ja outoa voimaa sai pitkäksi aikaa ajatuksesta, että on lapsilleen tärkeä, ainoa turva.
Muutenkin elämä antoi pientä toivoa paremmasta – ei taloudellisesti, ei tosiaankaan, vaan uudet seikkailut odottivat koko perhettä. Elivät ”sitten kun” -aikaa, kunhan löydetään paikka, kunhan saadaan oma koti, kunhan se tai se valmistuu. Jollakin keinoin hän oppi venyttämään penniä kaikissa asioissa. Pääsi jopa töihin ja saattoi osallistua rahallisestikin perheen elantoon. Elämä täyttyi lupauksista ja anteeksipyynnöistä, jaksoi uskoa ja alkoi odottaa kuopusta,joka syntyi sähköttömään pikku pirttiin muutama päivä ennen joulua…. Uskoi elämään –varauksella.
Hän sai hiukan enemmän vapauttakin, kun ajoi ajokortin, ja lopulta osti ihan itse auton, sen iänikuisen vanhan käytetyn . Vapaudella oli kääntöpuoli… epäilykset touhuistaan alkoivat syödä perherauhaa, työpaikoilla oli miehiä, harrastuksissa oli myös mieskavereita, ikäviä nimittelyjä alkoi sadella kotona. Lopulta enää edes rakas harrastus ei pystynyt pitäämään häntä pinnalla. Yhden kesän huomasi hiljaa mielessään jättävänsä jäähyväisiä pihapuille, kukkasille, lempivaatteille, saunapyyhkeille – kaikelle mitä näki tai mihin kosketti… ja sitten lähti ajelemaan, tietämättä minne, mutta toivoi sitä vastaan tulevaa rekkaa. Itki koko ajan, autoradiossa alkoi liikenneradio… Esko Riihelä siellä puhui vakavasta asiasta, rekkakuskien mielenterveydestä. Kuulipa sanat: ” Älkää sälyttäkö vastaantulevan rekkakuskin harteille sitä tuskaa, minkä he joutuvat kantamaan,kun joku päättää päivänsä rekan alle….”
Sillä kertaa Esko Riihelä pelasti hänen henkensä. Onneksi. Vaikka edessä oli vielä pitkä pätkä katkeraa ja kitkerää aikaa, alistumista ja luopumista, ei edes osannut uneksia ajasta, jota nyt on saanut elää jo kymmeniä vuosia! Juuri,kun oli hyljättynä kaikkein surkeimmillaan, hänen elämäänsä käveli MIES. Ei tyhjiä lupauksia, ei ainaisia vaatimuksia, vaan ihanaa rauhallista yhdessäoloa, matkoja ja yhteistä puuhastelua jo yhden ihmisiän aikana kertyneitä hyviä muistoja. Elämä on kaunista, nämä kymmenet yhteiset vuodet ovat kuitanneet moninkertaisesti kaikki kärsimykset ja menetykset, vaaka on roimasti kallellaan hyvän puolelle. Ja tämän kaiken hän olisi menettänyt….
Siksi sytytin tänä iltana Toivon kynttilän sinulle, josta tuntuu, ettet jaksa huomiseen. Katso ympärillesi, sinäkin saatat tuntea jonkun pelastetun, toivon että olet vielä itsekin sellainen.
