Pitääpä pirauttaa Markulle….
Mäntyperän eukko istuu ikkunan ääressä päiväkahvilla. Lintujen ruokinta on siirretty ihan ikkunan alalaitaan, sillä lonkkaleikkausta jonottava ei kovin kauas kauroja kanna. Katselen, kuinka kaukalo täyttyy tali- ja sinitiaisista, pikkuvarpusista, jotka huiskivat kauroja nokallaan kuin kanat, keltasirkut odottavat pihlajan oksilla ja hömötiainen kurkistaa tupaan ikkunan pienalta.
Yht’ äkkiä kaikki pysähtyy hetkeksi, ja linnut häviävät kuin tuhka tuuleen. Pihlajan oksalle istahtaa komea punarintainen varpushaukkakoiras, ravistelee vaaleita villahousujaan, räpsäyttää pari kertaa raidallista pitkää pyrstöään, sujauttaa siivet kylkiä myöten ja alkaa kurkistella maahan: jäikö tuonne joku, joka ei ehtinyt… Jäihän sinne, eukon jouluinen koiraspeippo värjöttelee liikkumattomana pienen kuusen oksien alla piilossa.
Oli aika, jolloin kaikista havainnoista piti soittaa Markulle. Hän piti Yhteissanomissa pientä havaintopalstaa, johon keräsi seutukunnan ihmisten ilmoituksia ja luonnon tapahtumia. Vuonna 1986 rohkaisin mieleni, kirjoitin pienen tarinan tarjolle lehteen, ja 25.3. 1986 julkaistiin ensimmäinen Mäntyperän kuulumsia. Markku oli otsikoinut sen kevätviestinä, ja laittanut Ismo Hölsän valokuvan pitkistä jääpuikoista maalaismaisemassa. Siitä alkoi pitkä taival Mäntyperän eukon tarinoita, joita alkuaikoina kuvitti tytär Sirpa Sorola, ja lopulta eukko itse. Sain jopa pientä palkkaa kirjoituksista, enkä muista minkäänlaisia hankaluuksia päätoimittajan kanssa.
Kansalaisopisto aloitti lintukurssit vuonna 1989, meitä on vielä muutama ”perustajajäsen” jäljellä. Markku oli tapansa mukaan hiljainen ja vaatimaton, kyseli millaista toimintaa haluttaisiin. Luontoonhan me haluttiin, mutta ensitapaamisella rakennettiin linnunpönttöjä kansalaisopiston tiloissa. Kurssin alkuvaiheessa saimme havainnoida lintuja jopa vesitornissa, mutta pian retkeiltiin Lavikanlahdella ja Kuolimolla. Lauantaiaamuisin kokoonnuttiin vesitornille, ja jonnekin lähdettiin autoin ja eväin. Kaikki lähiseudun lintupellot, suot ja järvet tulivat tutuiksi, matkat ulottuivat Konnunsuolle ja syksyn viimeiset usein jäisille joutsenvesille. Retkien suunta päätettiin aina yhteisesti, mutta usein Markku oli jo pohjustanut reissuja.
Siikalahti oli suosittu retkikohde, samoin Hannu Siitosen kuukkelimetsät, joissa saattoi tuoreisiin karhun jätöksiinkin törmätä. Hurjimpia reissuja teimme Venäjälle, sen kuuluille lintujärville ja Viipurin parhaille lintupaikoille. Markun kanssa oli turvallista retkeillä missä vain, ja ihailin aina hänen suhtautumistaan ihmisiin. Hänelle ihmiset olivat samanarvoisia, Venäjän syrjäseudun pienen tönön resupekkainen pappa oli Markulle kunnioitettava henkilö, siinä kuin mekin, kaikki. Koskaan Markku ei vähätellyt kenenkään havaintoja, ja kohteliaasti siellä pikku tönössäkin kiitettiin isäntäväkeä, joka venäläiseen tapaan etsi kaikki eriparilasit ja kupit pientä votkatilkkaa varten koko porukalle… ja neuvoi hyvät paikalliset lintujärvet.
Keväisin kurssi yleensä päätettiin Virolahdella Arktikaa seuraten, ja monet lintutornit muuallakin tulivat retkillä tutuiksi. Kuolimon hiekkarannoilla seurasimme muuttoa, jossa kauan sitten vietimme kurssimme 30-vuotisjuhlaa nuotiokahvein… ihania muistoja. Olihan meillä omakin torni, Mäntyperän lintunaiset kurssilaislla ja talkoolaisilla vahvistettuina rakensivat eukon talon päätyyn tornin, jossa ensimmäiset Tornien taistot käytiin kansalaisopiston kurssin kanssa, puolensataa lintua havaittiin ensimmäisenä vuonna.
Kaikki retket Markun kanssa olivat antoisia, olipa sää millainen hyvänsä, joskus sade piiskasi Saimaan kivikkoisessa kärjessä, tai tuuli oli viedä makkarat tikusta vastarannalla Eklyn juhlavuoden vieraina. Mutta aina meillä oli mukana tuttu ja turvallinen retkenjohtaja, päässään jonkunlainen lätsä, yllä vuosia nähnyt takki ja kilometrejä kulkeneet retkijalkineet yhä hitaammiksi käyvissä jaloissa. Markulla ei juurikaan ollut eväitä mukana. Niinpä taisimme hiukan kilpaillakin siitä, kenen voileipä tai kahvitilkka kulloisellakin retkellä vetäjälle maistuu.. Voisipa vieläkin pirauttaa Markulle!
Ikävöiden ja suurella kunnioituksella Markkua muistellen Mäntyperän eukko, Sirkka-Liisa Vaalivirta