Näin maallikosta vaikuttaa  kummalliselta kun vuosi toisensa jälkeen vähäväkisten taajamien ja  haja-asutusalueiden asukkaat ja kiinteistöt
saavat  kärsiä sähkökatkoista, jotka aiheutuvat pienjännitelinjojen päälle kaatuneista ja katkeilleista puista ja oksista. Jokainen luonnossa liikkuva voi havaita, että metsäiset  linjat ovat monin paikoin liian ahtaita ja vaikeakulkuisia.
Miksi niitä ei saada riittävästi avarrettua sopimusteitse tai viime kädessä lainsäädäntöteitse haitat korvaamalla. Paras ratkaisu, linjojen maahanpano, on toistaiseksi liian kallista, joten se on auttamatta hidas vaihtoehto.
Toimenpiteitä odotellessa pidetään  monilla työpaikoilla yllä  erilaisia valmiusorganisaatioita ja harjoitellaan muiden töiden ohella
katkoksista  johtuvia ongelmia varten. Poikkeusolojen johtokeskuksissa  ja yksittäisissä kodeissa toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Kaupungeissa tilanne on parempi, mutta sielläkin huolestutaan maalla asuvien mummojen, pappojen ja muiden sukulaisten puolesta. Karjatiloille ja kohta jo tavallisiin koteihinkin hankintaan aggregaatteja ja erilaisia hätävaroja osana tavallista arkielämää. Toistuviin lumimyräköistä aiheutuviin ongelmiin pyydetään jo armeijaakin avuksi.
Kuluttajat maksavat sähkölaskuissaan tuntuvaa korvausta sähkön siirrosta. Väkisinkin tulee mieleen, että korvausta mistä? Yhteiskunta, sen tärkeät laitokset, yritykset ja kotitaloudet pakotetaan sähkönsiirtomaksujen lisäksi sijoittamaan erilaisiin varautumiskorvauksiin. Osa varautumiskustannuksista tulee tarpeettomiksi, jos tehtäisiin se, mikä tehtävissä on: linjat avarammiksi.
Sähkönsiirtoyhtiöiden tuloksenteossa toimitusvarmuus pitää nostaa tulostavoitteissa tärkeimmäksi arvoksi. Yhteiskunnan, viime kädessä eduskunnan tehtävänä on varmistaa, että näin myös käytännössä tapahtuu.
Markku Peutere
