admin

Lemin kesäasukas, saksalainen historiantutkija, tohtori Klaus Reichel perehtyi suomalaisiin (mukaan lukien lemiläisiin) myymäläautoihin.

Teksti Klaus Reichel, käännös saksasta Kaija Reichel

Tyyt, tyyt, tyyt, jo kaukaa kuuluu kaivatusti odotetun kauppa-auton (myymäläauton) tulo. Tänään se tuli ajoissa. Parkkipaikalla tienristeyksessä odottaa jo joukko lapsia, eläkeläisiä ja kotirouvia, jotta he voivat ostaa elintarvikkeita tuleville päiville.

Tämä tapaaminen on kyläyhteisössä sosiaalinen tapahtuma ja auttaa myös yksinäisyyden suhteen. Pidetään juttutuokio, vaihdetaan viimeiset kuulumiset ja pyydetään käymään kylässä. Jos kanta-asiakkaat puuttuvat, kysellään heidän peräänsä: Miksi he eivät ole paikalla? Lapset saavat kaivatun jäätelönsä tai muita makeisia, aikuiset tekevät kuskille tilauksensa, hakevat tilaamansa tavarat, ostavat lihaa, makkaraa, leipää, maitotuotteita, hedelmiä, kasviksia ja pitkään säilyviä elin- ja nautintotarvikkeita kuten kahvia, teetä, tupakkaa, keksejä tai sukalaata sekä siivousvälineitä ja kotitaloustarvikkeita. Siten he säästyvät ajolta lähimpään kaupunkiin, erityisesti tämä koskee maataloudessa työskenteleviä ihmisiä.

60- ja 70-luvuilla henkilöautojen määrä oli vähäinen. Maatalousosuuskunta Elanto otti vuonna 1932 ensimmäiset myymäläautot käyttöön. Silloin ne olivat kauppa-autoiksi muutettuja postiautoja, kuorma-autoja tai liikenteestä poistettuja busseja. Sodan jälkeen kauppa-autojen määrä nousi: 90 kauppa-autoon vuonna 1955, 660 autoon vuonna 1960 ja loistoaikana 1970-luvulla ajoi enemmän kuin 1200 kauppa-autoa ympäri Suomea. Kausalassa valmistui 1954 valtion tuella tehdas sarjatuotantoon. Nyt tuli auton sisään myymälätila tiskeineen, kiinteät hyllyt, kylmätilat ja tukevat kiinnitykset, jotta kananmunat ja maitotuotteet eivät vahingoittuisi epätasaisilla sorateillä. Myös lämmitys talvikuukausien aikana otettiin huomioon. Varhain aamulla pääkeskuksen työntekijät täyttivät auton, ja sitten lähdettiin kiinteälle reitille pysäkiltä pysäkille, usein enemmän kuin 100 kilometriä päivässä. Useimmiten reitti ajettiin kaksi kertaa viikossa.

80-luvulta lähtien kauppa-autojen määrä laski jatkuvasti. Nykyisin Suomessa on alle kymmenen myymäläautoa. Joitakin ruostuneita ja tyhjennettyjä autoja voi nähdä tänään lopetettujen elintarvikeliikkeiden parkkipaikoilla. Miten tämä on selitettävissä?

Uudet investoinnit eivät enää kannata, sillä uusi auto maksaa vähintään 200.000 euroa ja valtion apua on valitttavasti turha toivoa. Vähenemisen pääsyy on rakennemuutos maaseudulla. Monet kyläkaupat suljettiin, vielä 1980 oli maaseudulla 3400 kauppaa, 2011 enää vain 400. Se ei enää kannata. Sodan jälkeen Suomeen asutettiin 420.000 karjalaista evakkoa, suurin osa heistä pienviljelijöitä maaseudulla. Kun maanhankintalaki hyväksyttiin, syntyi tuhansia uusia maatiloja, sillä valtio, seurakunnat ja yksityishenkilöt joutuivat luovuttamaan maata, jotta jokainen siirtolainen voi saada noin 15 hehtaaria maa-alaa kyttöönsä. Näistä pienistä maatiloista luovuttiin 60- ja 70-luvuilla, koska niille ei löytynyt jatkajaa ja johtuen lisääntyvästä koneellistumisesta, ratioalisoinnista ja erikoistumisesta maataloudessa tarvittiin suurempia viljelysaloja. Peltoja myytiin, annettiin vuokralle tai ne vain rehottivat sellaisenaan. Sodan jälkeen rakennettuja rakennuksia käytettiin usein vain kesäasuntona. Näin hyötymaan käyttö loppui.

Maaseudun väestö pieneni, nuoret lähtivät koulun ja ammatillisen koulutuksen jälkeen suurempiin kaupunkikeskuksiin, missä oli parempia työmahdollisuuksia. Vielä 50-luvulla Suomi oli maatalousmaa, yöi 50 prosenttia oli töissä maataloudessa, teollisia työpaikkoja oli pääasiassa metsätaloudessa. Johtuen kasvavasta maaltamuutosta 80-luvulta lähtien tulivat rakenteelliset puutteet yhä selvemmin näkyviin. Uusien teollisuuslaitosten perustaminen oli harvinaista, pätevyyttä vaativia työpaikkoja puuttui, infrastruktuuri laiminlyötiin ja palvelutarjoukset vähenivät huolestuttavasti. Kun ei ollut tarpeeksi asiakkaita, suljettiin erikoisliikkeitä, posteja ja pankkeja, samoin kirjakauppoja ja bensa-asemia. Yleinen henkilöliikenne pienillä paikkakunnilla lakkautettiin, usein on enää vain tilaustakseja käytössä. Kaiken kaikkiaan elinehdot heikkenivät jatkuvasti, mikä johti lisääntyvään maaltamuuttoon.

Yli 65-vuotiaiden määrä kasvaa, kuolleisuus on korkea, monet alueet Itä- ja Pohjois-Suomessa autioituvat. Kuka silloin voi turvata, että ihmisten päivittäisistä tarpeista huolehtiminen toimii lähialueella? Jo tänään lähin kauppa on keskimäärin 15 kilometrin päässä, ja ilman autoa on mahdotonta päästä sinne. Myös pienissä ja keskisuurissa kaupungeissa on havaittavissa vähittäiskaupan keskittymistä. Kauppakeskukset kuten esimerkiksi Prisma ja Citymarket johtivat siihen, että monet pienet liikkeet reuna-alueilla joutuivat sulkemaan. Kuinka siis pysäyttää sisäisen muutosliikkeen seuraukset rakenteellisesti heikoilla alueilla ja saada seuraukset siedettäviksi? Eräs keino on tietysti online-kauppa, mutta lisäapuna olisi myös valtion avustus esimerkiksi uusien autojen hankkimiseen, jos ei haluta, että maaseudun autioituminen hillittömästi jatkuu.

Yksineläjöt, eläkeläiset, lomalaiset ja eivät enää ajokykyiset maaseutuihmiset olisivat joka tapauksessa mielissään, jos taas kauppa-auto – tyyt, tyyt, tyyt – kiertäisi säännöllisesti reittiään. Se tekisi monista syrjäseuduista taas elämisen arvoisia. Se on juuri arvokysymys.