admin

Joulun alla vuonna 1941

22.12.2021

Syksyllä kuollut taipalsaarelainen Helga Kuisma (1925-2021) oli ahkera kirjoittaja. Sisarentytär Virpi Milz löysi hänen pöytälaatikostaan muisteluksen joka ajoittuu joulun alle 80 vuotta sittten, jatkosodan ajalle.

Helga Kuisma. Kuva Virpi Milzin kotialbumi.

Millainen oli hänen joulunsa?

Elettiin joulunalusviikkoja syksyllä -41. Oli jo täysi talvi – järvet jäässä, paljon lunta ja kova pakkanen – kun hevoskyydillä palailimme hautajaisista pitäjän perimmäiseltä laidalta myöhään sunnuntai-iltana. Olimme lähteneet edellisenä aamuna ja viipyneet yön yli. Kun kolmenkymmenen kilometrin istumisesta ja kylmästä kangistuneina avasimme kotioven, meitä odotti yllätys: kotia sillä aikaa hoitanut naapuri seisoi salaperäisesti hymyillen hellan luona ja virkkoi: ”Teille on tullut vieras.”

Katselimme ympärillemme emmekä nähneet ketään, kunnes muurin takaa uunin päältä ilmestyi miehen pää, pelokkaasti tuijottavat silmät ja parransänkinen leuka. Emme tienneet mitä ajatella, vielä vähemmän mitä sanoa, ja mies kai tulkitsi ilmeemme enemmän ällistyneiksi kuin vihamielisiksi, koska laskeutui aivan rauhallisesti alas uunilta. Hän oli manttelia myöten täydessä vaatetuksessa, lakki ja käsineet käden ulottuvilla.

Yhä ilmeitämme tutkien hän availi manttelinsa nappeja ja istui mitään virkkamatta ovensuupenkille. Ei hän kertonut, millä asioilla liikkui, eikä kukaan mitään kysynyt. Vähin äänin istuttiin ruokapöytään, ja siihen tehtiin tilaa myös sotilaalle.

Eihän mies meille aivan tuntematon ollut. Hän oli yksi niistä nuorista asevelvollisista, joita välirauhan aikana oli majoitettu Ampujalan kankaalle telttoihin ja parakkeihin, ja hän oli joskus käynyt kyselemässä jos saisi maitotilkan pakkiinsa tai pehmeää leipää. Iltaisin saattoi tulla pari kolmekin poikaa kuuntelemaan uutisia tai muuten vain aikaa tappamaan, kun muutakaan ajanvietettä ei ollut.

Siksi tiesimme tästä miehestä, että hän oli ujo ja hiljainen, ja kaverit taisivat pitää häntä vähän omalaatuisenakin. Satuin kuuelemaan. että hän oli ylioppilas, ja joku oli tietävinään, että hän aikoi lukea papiksi – vaikka viimeksimainittu saattoi olla pelkkää huulenheittoa pojan vakavamielisyyden kustannuksella.

Illallinen syötiin hiljaisuuden vallitessa, minkä nyt äiti ja kotimies vähän keskustelivat talousasioista. Matkasta väsyneinä painuimme kohta pehkuihin, ja pojallekin tehtiin vuode tuvan vanhaan puusänkyyn.

Aamulla ei puhe luistanut yhtään paremmin. Juotiin korvikkeet ja syötiin paksua ruisleipää. Isäni lähti kohta hevosta valjastamaan viedäkseen minut kaupunkiin, jossa olin ompeluopissa. Jossakin vaiheessa kuulin vanhempieni juttelevan puoliääneen: ”Karkuteilä se varmaan on ja pois se on täältä toimitettava.”

Niinpä isäni hevosen valjastettuaan tuli tupaan sanoen: ”Käypä sinäkin sotilas kyytiin, lähdetään tästä kaupunkiin.” Poika heitti nöyrästi manttelin harteilleen, istuttiin reslarekeen heinien päälle ja ajaa köröteltiin kirpeässä viimassa ja pakkasessa kaupunkiin – eikä taaskaan puhuttu halaistua sanaa. Kortteeritaloni pihassa poika löysi hetkeksi puhelahjansa, sanoi kiitokset kyydistä ja yösijasta ja oli jo menossa, kun kääntyi ja kysyi: ”Etkö lähtisi kanssani illalla elokuviin?” Hämmästyin, enkä halunnut lähteä, mutta sääli sai vallan, ja kun ajattelin ettei häntä tarvinnut pelätä, lupasin lähteä.

Illalla hän ilmestyi portille ennen seitsemää. Kävelimme hiljaista katua ohi pimennettyjen ikkunoiden ja tulimme teatterin aulaan juuri ennen elokuvan alkua. Panin merkille, miten hän valppain silmin tarkkaili ympäristöään peläten kai papereita kysyviä sotapoliiseja. Näytöksen loputtua hän saatteli minut takaisin, ojensi kätensä ja sanoi vain pari sanaa – hyvästi ja kiitos – ja hävisi saappaat narskuen pimeään pakkasyöhön. Unohdin pian koko asian, enkä muista että siitä olisi kotonanikaan koskaan puhuttu.

Silloin, kuusitoistavuotiaana maalaistyttönä kuvittelin, että sota on vain uljasta marssia soiton tahdissa, urotekoja ja sankaruutta. Aikuistuessani opin ymmärtämään, että se on myös sanomatonta kärsimystä, kurjuutta ja pelkoa, sillä jokainen inhimillinen olento tuntee pelon; toinen vain on kyllin vahva voittaakseen sen, toinen ei.

Vanhempieni velvollisuus olisi olisi ollut ilmoittaa karkurista, mutta he eivät sitä tehneet. Ehkä he ajattelivat, että poika ei missään tapauksessa pakkasen kynsissä pitkälle selviä, joku hänet kyllä pian ilmiantaisi.

Siitä on aikaa yli puoli vuosisataa. Silti näin joulun alla, menneitä aikoija muistellessa tulee mieleen ajatus: Missähän se poika parka vietti joulunsa? Olikohan se ehkä hänen viimeisensä?

Kunpa kerran olisi totta jouylun sanoma: Rauha maassa ihmisten kesken – kaikkialla maailmassa.

Helga Kuisma