Kaija

Unto Hakulin sotavuodet ja rauhan vuosikymmenet

30.11.2022

Lemiläinen sotaveteraani ja sotainvalidi Unto Hakuli on yksi niistä veteraaneista ja lotista, jotka Tasavallan Presidentti on kutsunut Presidentinliinnaan 1. joulukuuta. Lemin Kirjava haastatteli Hakulia lokakuussa.

Unto Hakulilla on aihetta juhlaan ja juhlapukuun: 1. joulukuuta hän ottaa osaa Tasavallan Presidentin vetraanikutsuille, 21. joulukuuta hän täyttää 100 vuotta.

On lokakuu 2022. Unto Hakuli, 99, on palannut kotiinsa Lemin Hakulilaan hierojalta kirkonkylästä. Matka taittui omalla autolla; ajokortin voimassaoloa pidennettiin juuri vuodella. Kun on auto ja kortti, ei ole pakko asua palvelujen äärellä.

Lapsuuden Hakulilassa

riitti leikkiseuraa

Unto Hakuli on asunut samassa kylässä syntymästään 21. joulukuuta 1922 lähtien.

– Kylässä oli silloin kolme maalaistaloa, ja meillä oli pieni mökki vaan, ne oli kaikki Hakuleita sukunimeltään. Siitä ei ole saatu selvää, mistä Hakulit on tulleet. Mutta minun isäni oli luultavasti Taipalsaarelta kotoisin; ei ole selvinnyt, onko siellä meidän sukulaisia, hän kertoo.

Silloinhan oli paljon lapsia joka talossa.

– Minulla oli kuusi siskoa, minä olin seitsemäs, ainut poika. Myö leikittiin aina keskenämme, ei tarvittu lastentarhoja. Hakulinjoella, joka on tässä lähellä, käytiin uimassa aina kesällä porukalla. Siinä oli sellainen matala kohta, missä myö opeteltiin kädet pohjassa uimaan ja sitten siellä ylempänä muutaman kymmenen metrin päässä oli syvempi, missä toisessa päässä ei tavanneet jalat pohjaan. Miust tuntuu, että meistä olisi tullut aika paljon uimamaistereita tästä kylästä.

Joen syvennyksistä ongittiin haukia, keväällä katiskoista saatiin ahvenia.

– Keväällä oli vesi korkealla, ja siinä uitettiin tukkeja ainakin kahtena vuotena. Isä oli Enso Gutzeitilla töissä. Miekin olin yksi vuosi uittamassa. Kerran jäi puoshaka tukkiin kiinni ja se meinasi viedä mennessään, mutta pääsinhän minä sieltä pois.

Veistotaidot ilmi jo

Juvolan koulussa

Koulua Unto Hakuli kävi Juvolassa viiden kilometrin päässä.

– Talvella mentiin hiihtäen, muulloin käveltiin. Isällä ei ollut varaa ostaa lapsille polkupyöriä, mutta kerran isä sairasti, niin minä menin isän pyörällä. Muukan talon kohdalla miun pyörän toinen poljin tarttui aidan tukiseipääseen ja katkesi. Mie kaaduin tien puolelle, niin katkesi se toinenkin. Pelotti vähän tulla kotiin, mutta ei isä selkään antanut.

Koulua kesti neljä vuotta. Viimeisellä luokalla Unto Hakuli sai käsitöistä kympin, mikä ennusti hänen tulevaa elämänuraansa.

– En ajatellut puusepän ammattia, mutta sitten tuli Lemille Vainikkalaan Viipurin läänin miesten kotiteollisuuskoulu ja opettaja Kyrönseppä sekä Lemin lukkari Pyrhönen kehottivat minua menemään sinne. Sen mie sitten kävin ja huomasin, että voisi tästä ammatti syntyäkin.

Hän pääsi välirauhan aikana Lappeenrannan puuseppien tehtaalle töihin, mutta sitten kutsui jatkosota ja edessä oli noin kaksi ja puoli vuotta rintamalla.

2,5 vuotta jatkosodan

rintamalla

Unto Hakuli on jatkosodan sotaveteraani, yksi harvoista vielä jäljellä olevista Lemillä. Hän on myös sotainvalidi: hän haavoittui Lyykylässä 28. kesäkuuta 1944. Sirpaleet polvessa vaivasivat 60 vuotta, ne poistettiin vasta vuonna 2004 tekonivelleikkauksessa.

Rintamamuistot ovat pian 100 vuotta täyttävällä veteraanilla yhä hyvin mielessä. Varmemmaksi vakuudeksi hänen tyttärensä kirjasivat sotamuistot ylös muutama vuosi takaperin. Vihkonen kertaa hänen sotapolkunsa kutsunnoista 9. syyskuuta 1941 kotiuttamiseen 14. marraskuuta 1944:

Unto Hakuli joutui taisteluihin kahdeksassa paikassa: Maaselässä, Perkjärvellä, Leipäsuolla, Vääräkoskella, Pilppulassa, Näätälässä, Karissaaressa ja Pyörösaaressa. Haavoittuminen Lyykylässä sen sijaan tapahtui perääntymisvaiheessa Hakulin ollessa vartiovuorossa.

Haavoittuminen

kranaattitulessa

– Maasto oli kallioista, harvaa metsämaata, jonne oli puusta rakennettu pieni sirpalesuoja. Venäläiset kai näkivät tämän vartiopaikan, koska avasivat kranaattitulen. Ehdin mennä sirpalesuojaan pitkäkseni, kun yksi ammus tuli noin parin metrin päähän suojan aukosta. Silloin sattui vasempaan polveeni niin kuin joku olisi halolla lyönyt, Hakuli kertoo vihkosessa.

Vamma näytti ensin vaarattomalta, mutta seuraavana aamuna polvi oli turvonnut ja kipuili. Hevoskyydillä ja sitten seipään kanssa joukkosidontapaikalle tullutta Hakulia piti lääkäri ”taas yhtenä pinnarina”. Mutta polven tutkittuaan hän lähetti Halkulin sairasautolla Tiurun sairaalaan. Sieltä matka jatkui proomun kyydissä pitkin Saimaata – yöaikaan – Mikkelin lääninsairaalaan, joka oli muutettu sotasairaalaksi. Tuon matkan Unto Hakuli muistaa hyvin:

– Meidät lievemmin haavoittuneet oli sijoitettu proomun kannelle, ja vaikeasti haavoittuneet olivat sisällä ruumassa. Kaameaa oli kuunnella niitä valituksia, jotka kuuluivat ruumasta kannelle. Eikä ihme, että kuului: joiltakin oli jalka mennyt, joiltakin molemmat kädet.

Mikkelin sotasairaalassa hän oli pari viikkoa, minkä jälkeen viikon kotona Lemillä. Sitten seurasi paluu rintamalle entiseen yksikköön, JR5:n 4. konekiväärikomppaniaan.

Kaksi täpärää

pelastumista

Tiukkoja paikkoja oli muitakin: Kerran komppania määrättiin maantien molemmin puolin asemiin viivyttämään vihollisen etenemistä. Venäläiset tulivat nopeasti, ja syntyi lähitaistelu. Hakulin aseena ollut konepistooli lakkasi toimimasta, hän katsoi ympärilleen ja näki, että omat miehet olivat jo lähteneet asemista.

– Olin yksin, enkä tiedä oliko annettu käsky perääntyä. Jos oli, en sitä kuullut. Venäläisillä oli kai tarkoitus ottaa minut vangiksi, mutta pääsin livahtamaan karkuun. Konepistoolin epäkuntoon meno pelasti henkeni.

Toisen kerran, sodan loppuvaiheessa kesällä 1944 Hakuli ryhmineen määrättiin kaivamaan kuoppia eturintamaan. Kuopista oli tarkoitus heittää kasapanoksia tai polttopulloja venäläisten hyökkäysvaunujen alle tai kylkeen. Venäläiset huomasivat ryhmän ja alkoivat pommittaa miehiä kranaatinheittimillä.

– Sieltä ammuttiin ensin yksin kranaatti ja sitten tuli useampia yhtä aikaa. Kun se ensimmäinen yksittäinen kranaatti osui oman monttuni lähelle, kuulin äänen sanovan ”nyt lähde”. Lähdin heti, noin kymmenen metrin päässä olevan kiven taakse. Sitten tuli se useamman ammuksen erä heti perään. Kun ammunta oli loppunut, nousimme katselemaan paikkoja. Olimme kaikki säilyneet ehjinä, mutta minun monttuuni oli tullut täysosuma. Ajattelin, että olisipa ollut helppo kuolema. Se ääni – nyt lähde – ei ollut kavereiden, vaan tuli jostain ylhäältä, Unto Hakuli kertoo sotamuistelmissaan.

Sotiminen sinänsä ei tuntunut vaikealta sen jälkeen, kun ensimmäinen vartiovuoro oli takana. Se oli häntä jännittänyt. Unto Hakuli ei pidä itseään sankarina, vaan tavallisena sotamiehenä, joka täytti esimiehen antamat tehtävät. Vuodet rintamalla ja invaliditeetti ovat pieni hinta siitä, että isänmaan itsenäisyys säilyi.

– Rauhan ehdot vetivät kyllä mielet matalaksi, kun Venäjä vei maata, jota ei ollut valloittanut.

Siviiliin palaamisen jälkeen sota jatkui vielä unissa:

– Sota tuli vielä kymmenisen vuotta uniini jatkuvasti: unissa taistelut käytiin ihan tuossa lähimaastossa. Joskus heräsin hikisenä, ja aina hyvin onnellisena siitä, että sota oli ohi. Sitten kun unet loppuivat, ne loppuivat kuin seinään, hän kertoo.

Oma puusepänverstas

Hakulilassa

Kun sota päättyi, Unto Hakuli sai kirjeen Lappeenrannan puusepiltä, että hän pääsee taas töihin.

– Jo ensimmäinen tili välirauhan aikaan tuntui hyvälle, kun pystyi itse tienaamaan rahaa. Siitä se lähti sitten jatkumaan.

Puuseppätehtaalla oli Onni Oikkonen -niminen kaveri, jonka kanssa Unto Hakuli alkoi puhua oman firman perustamisesta. He ostivatkin Raastuvankadulta pienen puusepänliikkeen.
– Siihen oli kuitenkin vaikeaa tuoda pihalle puutavaraa, kun viereen rakennettiin uusi talo. Yhdessä päätimme, että kumpikin perustaa oman liikkeen. Se oli vuosi 1960, kun muutin liikkeen Hakuliin. Sain mukaani joitain käytettyjä koneita ja lisäksi ostin uusia. Töitä riitti niin paljon kuin kerkesi tehdä. Ikkunoita ja ovia tilattiin Lemille, Lappeenrantaan ja muihin lähipitäjiin.

Töitä riitti vuosikymmeniksi. Milloin ne loppuivat, sitä ei Unto Hakuli osaa tarkemmin sanoa.

– Pikkuhiljalleen ne loppui, oisko jo 25 vuotta, kun ne loppuivat, hän miettii.

Puusepän töissä Unto Hakulille sattui haaveri: toisesta peukalosta lähti pää jyrsinkoneessa. Olisi voinut lähteä paljon enemmänkin, jos keskussairaalan nuoren lääkärin ohjeilla olisi peukaloa hoidettu. Hakuli hakeutui Risto Aallon vastaanotolle ja sai penisilliinit ja haava parani.

– Aluksi peukalon pää oli arka, mutta aikaa myöten se parani eikä suuremmin haitannut työn tekoa.

Halonteko sujuu Unto Hakulilta edelleen.

Maataloutta ja vuokramökkejä

Sanna-vaimon kanssa

Hakulilla riitti muutakin työtä. Kotona oli pari lehmää ja sen jälkeen lihakarjaa. Pelloilla kasvatettiin eläimiä varten heinää ja rehuviljaa sekä viljeltiin perunaa omiksi tarpeiksi. Sen lisäksi oli hoidettavana neljä vuokrattavaa kesämökkiä Kuhasensaaressa.

– Jos vapaa-aikaa jäi, raivasin metsää ja tein polttopuita sekä kalastin talvella ja keväällä. Näin jälkeenpäin mietin, miten ihmeessä ehdin nämä kaikki hoitamaan puusepän töiden ohella. No, olihan Sanna-vaimoni apuna mm. eläinten hoitamisessa ja kesämökkien siivoamisessa, vaikka hänelläkin oli oma ansiotyö.

Oma auto oli hänelle nuoruudessa iso haave, jonka hän ei uskonut toteutuvan. Se toteutui kuitenkin. Ensimmäinen auto oli kuplavolkkari 1950-luvulla.

– Muistan, kun ajoin autoa ensimmäistä kertaa kotiin, niin toivoin, että Lemin tiellä ei tulisi muita autoja vastaan. Autohan oli paljon leveämpi kuin moottoripyörä, jolla olin siihen asti ajellut. Onneksi toiveeni toteutui ja uusi auto tuli ehjänä kotiin.

Autosta ja autoilusta Hakuli pitää kiinni edelleen. Marraskuussa kulkeminen väheni, sillä silloin Unto Hakuli muutti tyttärensä kanssa kirkonkylän kerrostaloasuntoon talvikaudeksi. Asunnon hän hankki aikoinaan yhdessä Sanna-vaimonsa kanssa.

Veteraanitoiminnan

aktiivi

Veteraani- ja invaliditoiminnassa Unto Hakuli on ollut aktiivisesti mukana ajamassa veteraanien ja invalidien etuja. Hän on myös osallistunut veteraaniretkille, jotka ovat suuntautuneet talvi- ja jatkosodan taistelupaikoille Karjalankannakselle.

– Yhtenä vuotena retkellä käytiin varta vasten Perkjärvellä, jossa taistelin venäläisiä vastaan junaradan molemmin puolin. Maiseman kyllä tunnistin. Muidenkin lemiläisten taistelupaikkoja on löytynyt Kannakselta.

Unto Hakuli on siirtänyt kokemuksiaan ja näkemyksiään myös nuorelle polvelle puhuessaan kutsunnoissa:

– Suomen puolustus on hyvässä kunnossa. Voimme turvallisin mielin luottaa siihen. Me jäljellä olevat veteraanit saimme ilolla todeta, miten Suomen kansa miltei yksimielisesti halusi liittyä Natoon, joka antaa meille lisää turvaa… Te nuoret olette myös valinneet Suomen armeijan. Ette osaa arvatakaan, miten kiitollisia me veteraanit olemme valinnastanne.

Unto Hakulin omat sotakokemukset ovat tulleet Venäjän hyökkäyssodan myötä ajankohtaisiksi. Sodan syyt ja seuraukset ihmetyttävät veteraania:

– Ei olisi uskonut, että joku voi tapattaa omia ja vieraita ja kiduttaa, viedä ukrainalaisia kauas Venäjälle, särkeä taloja. Miten joku voi olla niin paha kuin Putin?

Unto Hakuli

  • sotaveteraani ja sotainvalidi
  • syntyi Lemillä 21.12.1922, missä asuu yhä
  • armeijaan 14.9.1941, sotilasvala 26.10.1941
  • konekiväärikomppaniassa JR5:ssä 15.2.1942 lähtien
  • taistelupaikat Maaselkä, Perkjärvi, Leipäsuo, Vääräkoski, Pilppula, Näätälä, Karissaari ja Pyörösaari
  • haavoittui Lyykylässä 28.6.1944
  • puoliso Sanna kuoli vuonna 2017
  • tyttäret Tiina ja Terhi
  • vieraana Presidentinlinnassa 1.12.2022
  • täyttää 100 vuotta 21.12.2022