Mäntyperän eukko

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Eilen oli iiihana päivä. Sateet pysyivät pilvissä, ja lumet maassa.

Eukko rakensi talven ensimmäisen lumiukkonsa ja istutti sen auton konepellille, mutta toden totta, nosti kuvaushetken jälkeen varovasti pois, jotta ukon turkkiin tarttuneet soransirut eivät naarmuttaisi punaista kulkupeliä. No siirtoa ukko ei sitten oikein kestänytkään, vaan katkesi katki poikki!

Yllätysreissulle mukaan tulleet muovipohjaiset lenkkikengät karsastivat hiukan lunta ja jäätä, mutta ilomielin eukko hyppäsi kyytiin, kun päätettiin ajaa Kesänkijärven parkkiin, josta toinen jatkaisi kauas kauas, ja eukkonen sen minkä jaksaisi.

Järven takaa keltaisten koivujen latvojen ylle kohosivat lumen kirjomat tunturit, vesilinnut soutelivat harmailla laineilla, ja polulla iloiset kulkijat marssivat kukin omaa tahtiaan loivaa ylämäkeä, kuka mihinkin. Eläkeläisporukka sujuvasti supattaen, rattoisasti rupattaen, paririvissä kuin koululaiset matkasivat kohti kahvikotaa, makkaranpaistohetkeä. Ja toinen bussi purki sisuksistaan iloisen koululaisryhmän, joita opettajat riviin järjestivät, todellakin.

Johonkin siihen väliin eukkokin puikahti, ihaili matkan varrella puhtaita purosia, punaisia ruskalehdyköitä, sammalten sylissä suppuisia sieniä ja julman suuria muurahaiskekoja. Aina välillä läskipyörät surahtivat ohi, monen kokoiset ja väriset koirat tiukasti omistajiaan talutusnarun päässä pitäen läähättivät ohi, vastaantulijoita väisteli muuan pikkuinen eukko aina välillä juttelemaan pysähtyen.

Ensimmäiseltä kodalta alkoi lankkusilta Kesängin kievariin – aivan jäinen ja sohjoinen. Muovipohjakengille pahiten hiukan kallellaan, hiukan ylävää ja sitten taas liukua alas, aivan hiukan… Varmaan sata ihmistä meni ohi hiljaa ja varovasti hiippailevasta eukosta, mutta lopulta vapisevin kintuin oli herkkupöydän ääressä. Tuossapa ei enää lettuja muistanut, vaan tarrasi kuin hukkuva oljenkorteen höyryävään korvapuustiin, ja vasta kassalla hoksasi erheen: ”No ei tuo mittää, mie pohjustan tällä, ja haen sitten sen letun…”

 Aika pitkään sai herkutella ja jutustella mukavien nuorten neitojen kanssa, mutta sitten piti uskaltaa takaisin liukkailla lipsuttimilla lankuille hyllyvän suon päälle. Makkaranpaitokatos oli aivan täynnä herkuttelijoita, ja samoin uudehkot vessat matkan jatkajia. Jonot olivat pitkiä, ja yks ja toinen pyöritteli päätään. Kun eukkonen yhteen yritti, ovesta tullut mies sanoi:”Pytyt on täynnä, ei sovi naisille….”

Löytyi tok vajaampikin, kun aikansa ootteli, ja sitten alkoi pitkä loiva alamäki takaisin parkkialueelle. Mutta siinäpä törmäsikin iloisesti kirmailevaan koululaisryhmään, pojat peuhasivat lumisohjopainia suonreunassa, opettaja huuteli kodan suulla :”Onko joku vielä vailla makkaraa?”, ja toinen huiskutteli vessapaperirullalla, vessaanlähtijät jonoon…

Vaan eukkopa riemastui iloisesta joukosta ja kysäisi, saako teistä ottaa kuvan leminkirjavien lukijoitten iloksi…. kiireinen kyselykierros, onko meillä kaikilla kuvauslupa, on kaikilla, on kaikilla ja sitten ”kuvaan järjesty!”  Miten riemukkaasti ja sopuisasti siinä tiivistyi hymyilevä porukka, Kittilän Lukkarin koulun 2. luokka. Kyllä tuli lämpimiä muistoja omilta koulunkeittäjä-ajoilta, kun tätä touhua seurasi!

Ja sitten, kun eukkonen jälleen matkaansa yksin jatkoi, kauhistui mielessään sitä juuri alkanutta koululaisten vessareissua! Toivottavasti kaikki onnistui hyvin. Paremmin kuin mökille palailleen eukon…. oli näet ehkä ihan pikkusen liikaa askeleita tälle päivälle, mutta mielelle juuri sopivasti. Ei tarvinnut saunan jälkeen unta ootella!