Mäntyperän eukko

”Eron hetki on kalvea kasvo” – suomalaisen oopperan ilta

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Moni taisi tulla ensi kertaa Savitaipaleelle, jo seurakunnan parkkipaikalla auton paikka meni pohtimiseksi, kun ruutuja ei ollutkaan selkeästi  esillä. Ja jos itse olin pohtinut kahvituksen onnistumista, niin siihenhän tuttu Ranta-aitan nuori porukka oli telttansa pystyttänyt sankarihautojen kukkarivistöjen kupeeseen.

Tarjolle laitettiin runsaasti päällystettyjä riisipiirakoita ja itse tehtyjä voipullia tai mustikkapiirakkaa, helteen takia myös vettä oli saatavilla. Joku pohti, missä kahvin joisi, kun ympärillä ei olekaan tuttua Lemin kirkon kiviaitaa…

Sisällä kirkossa puhutti vessan sijainti, upeat lasimaalaukset, kirkkotekstiilit ja samaa sävyä olevat ruutulasit, alttaritaulu ja kirkon avaruus.

Korkeallahan ne on kaaret ja holvit, tässä juhlien taiteellinen johtaja Jussi Vänttinen ja toiminnanjohtaja Tuuli Hamarila-Theakston toivottavat väen tervetulleiksi Lemin kirkon remontin takia Savitaipaleen 100-vuotiaaseen kirkkoon, Taipaleen seurakunnan kolmanteen Herran huoneeseen.

Savitaipaleen kunnan puolesta yleisön toivotti tervetulleeksi sivistystoimenjohtaja Virpi Pakarinen, joka sanoissaan korosti yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä.

Suomalaisen oopperan illan aloitti  sopraano Helena Juntunen Erkki Melartinin Ainon aarialla. Häntä säesti Hans-Otto Ehrström, joka virkamiehen näköisenä asetti ”sopimussalkkunsa” pianon nuottitelineelle ja antoi ilmeettömänä uskomattomien sointujen kulkea sielustaan sormien kautta soittimeen.

Laulajatar, pieni hento ihminen käytti varttaan myös sormenpäitä myöten äänen ihmeelliseen sointiin. Mieleen tuli Lea Piltti, joka yhtenä pimeänä syksy-yönä naulasi kuulijansa auton rattiin kiinni, ja auttoi kurakelissä kotiin nimettömäksi jääneellä Straussin kappaleella, samanlaista uskomatonta äänen käyttöä Juntuselta ”Tuli kevät, tuli toivo!”

Einojuhani Rautavaara: Aleksis Kivi

Nuoren Alexiksen aaria, Jussi Vänttinen, baritoni

Tässä osiossa tuli hienosti esiin, miten vapauttavaa on esiintyä ilman mikrofonia. Kun ei tarvitse nuotteja, eikä äänentoistolaitteita,on varsin luonnikasta liikkua ja elää ikäänkuin yleisön keskellä ”Niinkö siis on ja lähden minäkin”, oli nuoren ihmisen pohdintaa, joka muuttui varsin dramaattiseksi seuraavassa kohtauksessa, jossa mukaan tuli nuori Charlotta, mezzosopraano Pihla Terttunen, vanhenevan Aleksin päiväuni. Ihanassa kesäisessä asussaan Terttunen toi hienosti esiin naisen epävarmuuden, hienoista vanhanaikaista kainostelua puolin ja toisin ”Niin, Alexis, ehkä kuitenkin on paras hyvästellä”, ja viimeistään Charlotan aariassa ”Eron hetki on kalvea kasvo”, haikeus leijui holveissa ja pala nousi kurkkuun.

Aarioissa Joonas Kokkosen oopperasta ”Viimeiset kiusaukset” kuultiin mahtavaa bassoa, Jyrki Korhosta, pieni-eleistä, jykevää, äänensä näköistä laulajaa. Varsinkin aariassa ”En saa ovea auki” nousee esiin myös säestyksen huikea suoritus tuulenpuuskineen, tyrskyineen, monenlaisine luonnonäänineen, jotka hyvin kuvaavat rikkinäisen sielun elämän pohdintaa. Vaimo Riitta (Helena Juntunen) tekee kuolemaa ”Kuinka voit?” saarnamiehen pohtiessa oman elämänsä vaikeuksia, pianokin hakee riitasointuja, ja Juntusen hitaat askelet alas portaita keskikäytävälle, miten dramaattista, pieni-eleistä, liikuttavaa, synkkää.

Sitten tulee Paavon kalastajamonologi ”Heitän keskelle ihmismerta” verkkoni. Niin pohtii suuri saarnamies, joka ei arkea osaa, pohtii miten oppisi puhumaan ihmisillekuin puhuisi viimeistä kertaa… Mahtava esitys.

Aurinkoisen väliajan kahvituokion jälkeen tutustuttiin Aulis Sallisen Kullervoon.

Helena Juntunen saapui yleisön eteen nuottinippuineen ja sanoi olevansa iloinen kun saa esittää aarian, jonka on ensiesittänyt Vesa-Matti Loiri, ”Sokean laulajan laulun”. Tarina on niin mahdoton, ja samalla mahdollinen, kaunis, herkkä ja kamala, ja niin oli esityskin. Täydellistä yhteistyötä pianon kanssa, ja loistava esimerkki jälleen Juntusen uskomattomasta äänenkäytöstä. 

Laulu kertoo ihanasta lemmenyöstä, joka johtaa hirveään tilanteeseen, paljastuu, että tyttö odottaa veljensä lasta…”ei kestänyt tyttösen järki, koskeen juoksi…” Hirvittävä tarina, voimakas esitys, vieläkin on vedet kuulijan silmissä.

Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperasta kuultiin ja nimenomaan myös nähtiin Liisan ja Jussin duetto ”Kauan kaipasin ystävää”. Ihana lemmenlurittelu jossa Juntunen keimailee rakastuneena neitosena ja kovasti lempiväinen on myös Vänttinen. Varsin kiehtova esitys, jossa jälleen vapaa liikkuminen ja kaikenlainen kiehnäys oli mahdollista, kun ei oltu sidottuja nuotteihin ja mikrofoneihin, tuli hyvä mieli katsellessa kuunnellessa.

Jussin kuulustelukohtaus Vänttisen ja Korhosen esittämänä, oli vahva ja kauhea. Varsinkin Korhosen vahva, kova ja kohtuuton osuus oli upea, ja vääryyttäkärsinyt Jussi avuttomana kahleita kantaen.. ja kun tuomari käski panna oven hakaan, piano teki sen. Pala kurkussa kasvoi.

Eikä se pala häipynyt ohjelman viimeiseenkään kappaleeseen, Einojuhani Rautavaaran Aleksis Kivestä ”Sydämeni lauluun”, päin vastoin. Vänttisen esittämä oli hiukan erilainen ”Tuonen lehto, öinen lehto”, melodia ei se tuttu.

Vänttisen esitys raastoi sydäntä, varsinkin laulun korkeat hiljaiset kohdat tulivat taiten, kuin nyyhkäisyinä, itkuna,jota mies ei osaa. Upeaa ja taitavaa.

Jottei konsertista ihan haikein mielin tarvitsisi lähteä, lauloivat Juntunen  ja Terttunen Rautavaaran Auringonjumalasta duettona aarian, jossa on toivoa ja kevättä.

Sen saattelemana ja kiitollisin mielin kuulijat koteihinsa kulkivat, juhlien ohjelmalehtistä selaillen, mitähän seuraavaksi.