Kuituranniemen kevätkesä soi

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Ei sieltä malta olla pois –ja kun menee, tuntuu, että ei voi lähteä pois. Mieli tekisi poiketa tupaan katsomaan, onko siellä vielä Irjan ja Einon henki tallella.

Einoahan en koskaan nähnyt, mutta Irja kissoineen asusti kotia Suomenniemen Karkauksessa tyytyväisenä… ja seinät ja verhot olivat sen näköiset, että talossa tahtia antoivat kissat. Metrin korkeudelta kaikki oli ollut kynsien teroitusmateriaalia….

Irja Hannosen polun parkkipaikalla ei ollut yhtään autoa, kun tulimme perille. Liekö kohtalaisen kova tuuli säikyttänyt vanhan metsän kulkijoita. Pellonpiennar oli rehevää vihreää täynnä, kaikki terveysyrtit tallella, vuohenputki, mesiangervo, nokkonen, vaikka mitä.

SSCN5339

Kiven kupeessa kukoisti sinipunerva metsäkurjenpolvi, mutta kauempana polulla valkolehdokki oli juuri aukeamaisillaan.

SSCN5344

Mutta  se ihana sarjatalvikki ei edes nuppujaan vielä näyttänyt.

SSCN5343

Tuulenpuuskat hiukan pelottivat välillä, olihan polun poikki monesti aikaisemmin kaatunut aivan valtavia puita, ihan näin paksuja – onneksi nämä antoivat mennä uhittelematta ohitseen!

SSCN5347

Lintujen laulua oli tuulen kohinan läpi vaikea kuulla, mutta rastaat, peipot, pajulinnut – ehkäpä idänuunilintukin – sirittäjät ja käenpiika olivat hyvin äänessä, harmaapäätikka, tiaiset, käki ja lukematon määrä tunnistamattomia pikkulintuja… Olin kuulevinani pikkusiepon ja monia muita, joita en tohdi pinnoiksi tältä tuuliselta reissulta laittaa.

Ja tämä kaunis pitkä lahdelma, jossa syksyllä valtavat koskeloparvet kalastivat, siellä einettä etsi nyt sopuisa kuikkapari auringon kimaltaessa tuhansin sätein ympärillä.

SSCN5340

Eväskahvit päätimme juoda pitkoksilla tässä lapinmaiseman ääressä.

SSCN5342

Kaveri kyllä arveli, että jos lankuille istuu, niin heti tulee porukkaa. Miten niin, kun ketään ei ollut näkynyt tähänkään asti! Vaan oikeassahan se oli kaveri taas kerran. Eväät lankulle levitettyämme todellakin kahdeksan henkeä heti pitkosten päässä!

Vanhassa metsässä maanpeittokasvina on harvakseltaan hyvin korkeaa mustikkaa, ihan hiukkasen se kukkii siellä, mutta heti avarammassa maisemassa jo raakileita näkyvissä. Puolukka kukkii hyvin runsaasti aukkojen laitamilla, mutta ahomansikat eivät jaksa rehevyydestä enää näkyville kurkistaa.

Pursuhopeatäplät, sitruunaperhoset ja kangasperhoset lepattivat sitkeästi heittelehtien tuulenpuuskien mukana.

Suo-osuudella pitkokset alkavat olla entisiä, ja korjaamista ne vaatisivat kivikossakin… Patikointi alkaa niiltä osin olla jo hiukan extreemiä, mutta tämä ihana rehevyys, polun huikea monimuotoisuus, linnut – millaista mahtaisikaan olla öinen konsertti!

SSCN5346

Tuskin olimme vielä retkeä päättäneet, kun uusi jo oli mielessä. Aika monella muullakin, autoja parkkiin oli ilmestynyt jo pitkä rivi!

Urkurin iltasoitto

Savitaipaleen kirkossa

Pitkästä aikaa, samana sunnuntai-iltana, päästiin taas kotikirkkoon kuuntelemaan ja laulamaan n. puolentoista tunnin ajaksi, kun kanttori Aino Juntunen antoi meille iloa soitollaan.

Korona on estänyt tämänkin,mutta nyt istuimme harvakseltaan penkeissä, käsidesit oli käytetty, ja voi ihmettä, urut soivat kaikki päivän sävelet, tuulen huminan ja myrskyn, laineitten liplatuksen, purojen lirinät, perhosten lepatukset…

Ei ollut Aino ehtinyt kiireiltään tehdä käsiohjelmaa, joten vähät välitin soiko Bach vai joku muu, ja liitelin sielun silmin kaikki Kuituran mutkat uudestaan.

Kaikkein ihanimmat virret oli valittu laulettaviksi, ja loppusoitoissa mieleen jäi todella kaunis sovitus (Petri Laaksonen?) kauniista Karjalasta: ”minä seisoin vaaroilla paljain päin, missä Karjalan kauniin eessäin näin” .

Hieno päätös hienolle kesäsunnuntaille.

SSCN5338

Vastaa