Isät muuttavat maailmaa – Mäntyperän kuulumisia

Lähes aina isänpäiväksi Mäntyperän eukko on hakenut kukkapenkistään sen vihoviimeisen orvokin ja miettinyt tätä juhlapäivän ajankohtaa. Miksi, oi miksi sen pitää olla syksyn synkimpään aikaan, jolloin luonto vaipuu talviuneen, kukat ovat kuolleet, eivätkä linnut enää laula. Tuntuu, että oikein tarkoituksella isänpäivästä on kitketty kaikki ilo ja kauneus pois.

En ole koskaan tuntenut äidin isää, en ole edes nähnyt valokuvaa hänestä. Aikanaan en ymmärtänyt kysellä sen paremmin mammalta kuin äidiltäkään. Nyt kun haluaisi tietää, ei tietoa enää ole. Isän isä, Ukkovaari tuli sitäkin tutummaksi. Olihan hän minun kummini, ja eli lähes satavuotiaaksi. En muista koskaan olleeni hänen sylissään, mutta leppoisia jutusteluhetkiä kyllä riitti.

Ukkovaari istui nojatuolissaan, poltteli piippua ja kertoi, kuinka oli saanut ajoluvan, kuinka oli seikkaillut Islannissa silliä hakemassa, Englannista suolaa ja Venäjältä viljaa. Niitä hän sitten oli kaupannut näissäkin maisemissa, Väärän veljekset Suomenniemellä sekä Kontion veljekset Savitaipaleella olivat olleet mieleisiä kauppakumppaneita. Ja kauppamiehen matka jatkui Saimaan jäätä myöten Lappeenrantaan.

Oman isän kohdalla tarinat jatkuivat, mutta vasta sitten, kun hänelläkin oli jo lapsenlapsia. Isyysajan hän oli perheen elättäjä, jonka harteille suurperheen äiti kasasi myös kurinpitovelvollisuudet. Selkään tuli monesti kunnolla armeijan nahkaremmillä, ja tämän sarjakurituksen oppi minulle oli, että jos tarvis on, hoidan asian itse, en laita vahvaa miestä lasta kurittamaan. Isä harrasti teatteria, autoja, musiikkia ja taidetta. Oli mukavaa tehdä isän kanssa yhdessä mainoksia tai esiintyä soittamalla ksylofonia. Isä kannustin parhaansa mukaan elämässä eteenpäin. Isä olin aika tunnettu lehtimies täällä Savitaipaleellakin.

Myöhemmin hän alkoi kertoa sota-ajasta. Oli ollut Korven radiossa ja lehdissä pakinoitsijana, uskomattomia olivat myös kertomukset siitä, kuinka sota-ajan mekaanikko piti lentokoneet ilmassa; varaosia ei ollut ja niitä rakennettiin joskus jopa tuohenkäppyröistä.

Kun minun lapseni olivat pieniä, isät olivat edelleen hiukan etäisiä, elättivät perhettä enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti, harrastivat omiaan, tulivat ja menivät sen suuremmin selittelemättä. Satuja luettiin ”väärällä äänellä”, mutta lastenvaunuja eivät isät silloin työnnelleet. Omat veljet taisivat kuulua niihin kummallisiin poikkeuksiin, jotka osasivat jo osoittaa hellyyttä lapsiaan kohtaan.

Ajatella, nyt se on ihan luonnollista. Isät hoitavat, hellivät,ovat ylpeitä voidessaan työntää lapsiaan vaunuissa. Niinhän minä kuvittelin maailman muuttuneen, kunnes tuli keskusteltua asiasta hiukan laajemmin; kyllä, kyllä aina on ollut myös helliä isiä, aina on ollut isiä, jotka ovat olleet turvallisesti läsnä, ja on ikävä kyllä vieläkin niitä kovanyrkkisiä isiä.

Mäntyperän eukko katselee tässä lumimyrskyä enteilevässä aamutuokiossa lintujen ahkeraa touhua ikkunalaudan rasvakakun kimpussa. Kuinka ahkerasti nuokin talitiaiset kesällä hoitivat poikiaan, olivat tasavertaisia emoja molemmat. Samoin pulleat punatulkut – poikaset eivät olleet vielä edes saaneet mustaa lakkia päähänsä, kun emot toivat ne tutustumaan talvisen tarjottimen ääreen.

Mutta mitenkäs olikaan tämä huithapeliherra kirjosieppo, kirjat kertovat sen pitävän useita salasuhteita ja väistelevän perheen isän velvollisuuksia viimeiseen asti. No, tosi on,. että pesän rakennushommat se usein jättää eukolleen, mutta ahkerasti se häärää kyllä neuvomassa. Silti maine ei liene niin huono kuin sanotaan. Usein olen nähnyt sen myös ruokkivan poikiaan, joskus jopa talitiaisen poikia kaikessa yhteisymmärryksessä. Salarakasko siinäkin pöntössä?

Onhan luonnossa sellaisiakin isiä, jotka hoitavat lapsukaisensa kokonaan. Tuskin saa töyhtöhyyppärouva munat munittua, kun jo saattaa sipaista pitkän sulan hattuunsa ja lähteä etelän maille. Hoida, äijä, kakarasi!

Äitikarhun on sen sijaan pidettävä nallukkansa kaukana isäkarhun kynsistä, sillä ilman mitään hellyyden tunteita se saattaa jopa tappaa omat poikasensa. No, karhut alkavat olla jo onneksi talvilevolla, perhe hajallaan, äiti yksinhuoltajana aina.

Mäntyperän eukko toivoo, että ihmisperheet viihtyvät sopuisasti yhdessä niin, että kaikilla on hyvä ja turvallinen mieli. Maailma on muuttunut isien myötä. Isien sylit ovat avautuneet lapsille, isänpäivän kunniaksi liput liehuvat, ja Mäntyperän eukko odottaa kovasti, että joku tekee ensimmäisen ihanan laulun isänrakkaudesta. Hyvää juhlapäivää!

SL