Eukkomamman itsenäisyyspuhe

Eukkomammalla oli kunnia pitää juhlapuhe Lemin itsenäisyyspäivän juhlassa koulukeskuksessa. Lemin Kirjava julkaisee se tässä kokonaisuudessaan.

Hyvät kuulijat!

Suomen itsenäisyys on ollut minulle ja minun sukupolvelleni – 50-luvulla syntyneille – aina itsestään selvyys, mutta samalla asia, josta on oltu ylpeitä. Siniristilipusta laulettiin koulussa hartaudella, mutta muistikuvia itsenäisyysjuhlista ei minulla kouluvuosilta juurikaan ole. Sen muistan, että meille kotiinkin isä istutti kuusia itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuonna 1967, ja varmaan joulukuussa koulussakin asia nousi tavallista juhlallisemmin esiin.
Mutta kotona itsenäisyyspäivää ei sen kummemmin juhlittu, vaikka se  jo vuonna 1937 nykymuotoiseksi juhlapäiväksi ilailla säädettiinkin. Arkipäivälle osuva pyhä oli vapaapäivä koulusta, mutta maaseudun aikuisille jossain määrin juhlapäiväksi hankala ja vaikeasti toteutettava, niinpä navettatöiden lisäksi saatettiin tehdä muitakin askareita. Saattoi olla, että isä lähti metsään puita kaatamaan, jos keli oli siihen sopiva, kuten joulukuun alussa usein oli – kukapa Joutsan takametsistä olisi sahan ääntä kuullut, ja isänmaan hyväksihän työtäkin oli opittu tekemään.
Ihan ensimmäisessä itsenäisyyspäivän juhlassa – vastaavassa kuin tämä täälläkin tänään – kävin Hämeenkyrössä tasan 30 vuotta sitten, työtehtävissä. Toimittajan roolissa sitten kolmen vuosikymmenen aikana olen kuunnellut tai referoinut ainakin 50 itsenäisyysjuhlapuhetta – mikä ei ole pelkästään helpottanut tämän puheen laatimista.

Kun on syntynyt vuonna 1956, itsenäisyys on ollut tavallaan selviö, mutta toisaalta – ainakin näin reilun 50 vuoden jälkeen ajateltuna – lapsuutta väritti hyvinkin vahvasti  juuri päättynyt sota. Äidin nappipurkki oli yksi meidän lasten mieluisista leikkivälineistä, ja siellä olivat niin isän sotilastakista irrotetut napit, suojeluskuntamerkit kuin prenikatkin. Kammarin piironginlaatikosta kaivoimme silloin tällöin isän valokuva-albumin, joka oli täynnä sotilasasuisten miesten kuvia. Isän mustakantinen vihko sisälsi muistoja rintamalta, muun muassa hänen piirroksiaan itäkarjalaisista tsasounista ja muista sotaretken näkymistä.
Se, että isä ja sedät ja tädin mies ja kaikki kylän miehet olivat olleet sodassa, oli lapsesta itsestään selvyys. Sotakin oli itsestään selvyys, asiaan kuuluva ajanjakso lähimenneisyydessä. Siinä määrin, että isosiskoni oli ihmetellyt, kuinka eno saattoi mennä naimisiin, kun ei ollut vielä sodassakaan ollut. Siksi miesten sotajuttujakaan, niitä joita he syntymäpäiväkutsuilla yhteen osuessaan jahkasivat, ei oikein jaksanut kuunnella. Olisi ehkä pitänyt jaksaa.

Eukkomamma ja pikkuveli Pekka kotipihalla Lankiassa keväällä 1964.

Isommaksi asiaksi isän ja setien taistelut  minulle nousivat  1970-luvun alussa. Kesällä 1973 lähdin luokkakaverini kanssa interrail-junamatkalle katsomaan ranskalaisia kirjekavereitamme pieneen keskiranskalaiseen kaupunkiin. Siellä huomasin, että suomalaisten talvi- ja jatkosota eivät olleetkaan kaikkien tiedossa, ei edes Suomen itsenäisyys. Kirjekaverini isoisä, saksalaisten sotavankina ollut veteraani, oli aivan varma, että suomalaisten rahayksikkö on rupla ja että oikeasti kirjoitan nimeni kyyrillisin kirjaimin. Kirjekaverit olivat asiassa sentään vähän valistuneempia, vaikka heidänkin koulukartoissaan Eurooppa päättyi Torniojokeen. Sen sijaan suomalaisten sotimisesta he eivät olleet mitään kuulleet. Hieman vaikea sitä oli sitten selittääkään, kun tavallaan oltiin oltu eri puolilla. Mutta 30 vuotta myöhemmin Ranskanmaalla, tällä kertaa Strasbourgissa, vastaan käveli isäni ikäpolveen kuuluva mies, joka uteli mistä olimme kotoisin. Kun kerroin, että Suomesta, niin heti hän alkoi puhua Mannerheimista, suuresta sotapäälliköstä. Taidettiin suomalaisten taistelut sittenkin tietää.

Kotiseudullani Itä-Hämeessä isänmaallisuus koettiin ehkä toisella tavalla kuin täällä Lemillä, jossa sota oli fyysisesti lähempänä. Isän albumissa oli toki kuvia suojeluskunnan harjoituksista, äiti ja tädit olivat lottia, mutta kaikki oli tapahtunut  muuten  jossakin kaukana. Kun sitten kesällä 1983 muutimme Lemille ja käytin yksivuotiasta esikoistamme neuvolassa, terveysaseman odotushuoneessa lemiläinen veteraani – joita en silloin nimeltä ketään tuntenut – oli oitis kyselemässä pojalta: kävitkös JSP:llä? Tuolloin heti opin, että Lemillä jos missä maanpuolustustahto on korkealla.

Viime keväästä lähtien olen kerännyt muistitietoa ”Lemin pisnesmiehistä”, yritteliäistä lemiläisistä, jotka kukin omalla tavallaan ovat rakentaneet sotien jälkeistä Lemiä ja Suomea. Nämä muistot ovat yhä uudelleen maalanneet silmieni eteen pitäjän, jossa asui paljon työtätekevää kansaa  – viljelijäväestön ohella monien alojen ammattilaisia ja heidän palkollisiaan, jotka jauhoivat viljaa, raivasivat peltoja, rakensivat teitä ja taloja. Työttömille oli töitä, ei aina ihan kotinurkalla, mutta kauemmaksikin uskallettiin lähteä. Asuinolot paranivat ja elintaso nousi ihan silmissä, vaikka maksettavina olivat myös raskaat sotakorvaukset. 1960-luku sitten tyhjensi Lemiäkin tehokkaasti.

Me 1950-luvulla syntyneet olemme eläneet pääsääntöisesti onnellisen elämän. Lapsuus- ja nuoruusvuosia väritti usko päivä päivältä parempaan Suomeen. Ja jokainen uusi päivä taisikin olla hieman parempi ja hieman vauraampi.
– Tosin osa minunkin sukupolvestani etsi sen paremman päivän länsinaapurista, tai muutti Ruotsiin jo vanhempiensa mukana 1960-luvulla.

Kansakoulun, oppikoulun ja lukion jälkeen suurelle osalle meistä tie aukesi yliopistoon, kun valtion opintolaina takasi varattomammallekin mahdollisuuden akateemisiin opintoihin. Eikä lainan ottamista tarvinnut pelätä, kun työmarkkinat vetivät vastavalmistuneet  virkoihin ja vakituisiin työpaikkoihin – ainakin jos oli valmis palaamaan maakuntiin, missä kunnat palkkasivat uusia viranhaltijoita jatkuvasti ja muitakin aloilta löytyi vielä töitä. Pysyvä työpaikka löytyi suhteellisen helposti ja se takasi mahdollisuuden perheen perustamiseen ja oman kodin rakentamiseen tukevalle perustalle. Ja sitten 30-40 työvuoden jälkeen me ennätämme olla eläkkeellä monta vuosikymmentä, jos terveinä jotakuinkin pysymme – ja kuollakin ennen kuin napajäätiköt sulavat tai muut ympäristökatastrofit ovat totta.

Toisin on lapsillamme ja lastemme lapsilla, ja oikeastaan jo 70-luvulla syntyneillä. He ovat kasvaneet vaurauden keskellä, saaneet käydä maailman parasta peruskoulua, suorittaa jatko-opintoja ilman lainaa, opintorahan ja kesäansioiden turvin. Hyvä onkin, ettei lainaa ole, sillä valmistuneilla on usein edessään pätkätöiden putki tai peräti työttömyys. Maaseudulle palaaminenkaan ei ole enää ratkaisu, sillä koulutetun työvoiman tarve on vähentynyt ratkaisevasti kuntaliitosten ja valtionhallinnon keskittymisen myötä. Kunnat ovat harvemmassa, ei ole posteja, Kelan konttoreita tai poliisiasemia kuin silloin ennen, vielä 1980-luvulla. Ja pois on hävinnyt pankkien ja vakuutusyhtiöidenkin konttoreita, joista töitä olisi voinut löytyä. Hoiva-ala taitaa olla ainoa varma työnantaja – vaikka ei siitä pitkä aika ole, runsaat kymmenen vuotta, kun hoitajat pakenivat Norjaan ja Englantiin, kun täällä ei ollut töitä. Vaikka nyt puhutaan työurien pidentämisestä eläkeikää myöhentämällä ja koulutusaikoja lyhentämällä, moni nuori vastavalmistunut odottaa, että saisi sen työuransa edes alkamaan.

Työministeriö asetti vähän aikaa sitten työryhmän etsimään keinoja ns. harmaan talouden kitkemiseksi. Minusta kuitenkin tuntuu, että ministeriö on itse osaltaan luomassa harmaata taloutta erilaisilla tukityöllistämistoimilla, tai ainakin tukemassa sellaisen syntyä. Jostain luin, että jo kolmannes Suomen työmarkkinoista toimii tukirahalla. Yhä enemmän on julkisia ja yksityisiä työnantajia, jotka työllistävät vain tukitoimien kautta; aitoja työpaikkoja ei kannata luoda, kun käytännössä jopa ilmaista työvoimaa on saatavilla. Julkinen sektori ei toimisi ilman työttömistä palkattuja tukityöllistettyjä, säästöjä synnytetään sillä, että uusia työntekijöitä ei oteta. Sinänsä työ ja työkokemus ovat tarpeellisia, samoin työstä saatava palkka, mutta jatkuvuutta ja turvallisuutta ei tämä toiminta tuo, ei aina edes perusturvan veroista palkkaa.
Työttömät elävät niin sanotusti veronmaksajien kustannuksella, kun työllistyminen järkevällä ja elannon tarjoavalla tavalla on usein hyvin vaikeaa, mahdotontakin. Sosiaalietuuksien loukkuun voi jäädä niin, että varmempi ja tasaisempi tapa saada kuukausittainen rahansa on olla menemättä töihin. Pimeänä ansaittu palkka on monin verroin houkuttavampi vaihtoehto kuin ns. virallinen ja verollinen työ, vaikka se merkitsisikin työeläkkeen menettämistä. Monet työttömät ovatkin työllistäneet itsensä pimeästi, hakeutuneet  harmaan talouden piiriin, vaikka virallisesti ovat työttömiä.

Entinen peruspalveluministeri Osmo Soininvaara kuvaa syksyllä ilmestyneessä kirjassaan toimeentulotukea kärpäspaperiksi, josta siihen kerran turvautuneen on miltei mahdoton päästä eroon. Soininvaaran mukaan 1990-luvun lama toi tullessaan parantumattoman rakenteellisen työttömyyden ja tiputti asumistuen ja työttömyysturvan tason niin alas, että toimeentulotuesta tuli väliaikaisen avun sijasta työttömän varsinainen tuki. Ja jos työttömyysturvalla yritetäänkin kannustaa ihmisiä töihin, toimeentulotukijärjestelmä hävittää senkin kannustavuuden, kun tukileikkuri jättää mahdollisesta palkasta käteen vain murusen, jos sitäkään.

Toimeentulotuen varassa eläviä ei kukaan muukaan saisi auttaa, tai ei kannata auttaa: jos saa apua vaikkapa vanhemmiltaan, leikataan tukea saman verran. Tukijärjestelmä houkuttaa erilaisiin pykälien kiertoihin ja ruokkii suomalaisille vastenmielistä epärehellisyyttä: jos haluaa vähävaraista avittaa, se pitää tehdä salaa sosiaaliviranomaisille kertomatta, muuten kuin pankkitilin kautta. Soininvaara kirjoittaa tekaistuista avioeroista, joihin Kelan virkailijat ovat asiakkaitaan neuvoneet, kun heillä ei muutakaan mahdollisuutta ole näitä auttaa taloudellisessa ahdingossa.
Voi olla monen mielestä oikeinkin, että yhteiskunnan tuella pitää elää hyvin vaatimattomasti, päivästä päivään hengissä kituuttaen, mutta köyhyyteen liittyvä muu syrjäytyminen ei voi olla kenenkään etu. Hyvin tämä köyhyyden kärpäspaperi pitääkin ja siihen tarttuu yhä vain enemmän suomalaisia. Köyhyys syvenee ainakin suhteessa parempiosaisiin, vaikka suoranaista nälkää ei nähtäisikään. Mutta mistä muusta kuin nälästä kertovat yhä pitemmiksi käyvät leipäjonot? Köyhyys on kovaa vauhtia palaamassa pian sata vuotta täyttävään Suomeen.
Minun sukupolveani nuoremmat sukupolvet elävät Suomessa, jossa voi menestyä ja rikastua, mutta myös pudota menestyksen kelkasta hyvin helposti. Kun vielä päälle kuormataan globaalit uhkat ilmastomuutoksineen kaikkineen, nuorten elämä on paljon epävarmemmalla pohjalla kuin on ollut meidän 50-lukulaisten.

Suomen köyhistä huolehtiva  julkinen talous tuntuu sekin kurjistuvan vuosi vuodelta, raha ei tunnu riittävän oikein mihinkään. Kunnat kiristävät vyötä turvatakseen edes peruspalvelut joten kuten, mutta moni pieni maalaiskunta on joutunut toteamaan, että umpikujassa ollaan. Valtiovallan tarjoama lääke kuntien kurjuuteen ovat kuntaliitokset, joilla uskotaan järkeistettävän toimintoja niin, että rahaa säästyy. Vaikka tuskin kaksi köyhää toisistaan rikkaita tekee.

Hyvät kuulijat, hyvät lemiläiset!

Itsenäisyyspäivänä lie syytä puhua Suomen itsenäisyyden ohella Lemin itsenäisyydestä – puheenaiheena se on ollut ajankohtainen jo jonkin aikaa. Kaksi vuotta sitten Lemin lunasti oikeuden säilyttää itsenäisyytensä päättämällä liittyä sosiaali- ja terveyspiiriin ja samalla se turvasi sosiaali- ja terveyspalvelunsa – tai ainakin luuli turvanneensa. Lääkäripalvelujen kohdalla luulo ei ollut tiedon väärti ja lähipalveluna tarjottavat lääkäripalvelut ovat olleet nyt kansanliikkeen aiheena.

Lemiläisten halusta lähipalveluihin oli kyse silloinkin, kun he 1600-luvulla hakeutuivat kappeliseurakunnaksi ja 1800-luvun alussa lopullisesti eroon Taipalsaaren alaisuudesta: kirkkoon Pien-Saimaan toiselle puolelle oli pitkä ja hankala matka, joten oma kirkko oli saatava. Ja kun se monien värikkäiden vaiheiden jälkeen saatiin ja siihen kappalainen, ei enää kaivattu Taipalsaaren kirkkoherraakaan ja hänelle maksettavia veroja. Kuten vuosi sitten julkaistusta ja tänäänkin täällä myynnissä olevasta Anu Talkan toimittamasta Lemin historiateoksesta olemme lukeneet, oli kyse taistelusta, joka itse asiassa synnytti lemiläisyyden – sen saman hengen, jota olin nyt aistivinani, kun 1 100 kuntalaista allekirjoitti lääkäriadressin.  Lemin seurakunnan itsenäisyydestä käytiin 200 vuotta sitten keskustelua korkealla taholla. Sen oikeutuksesta olivat sotilaskuvernööri ja senaatti erimielisiä, joten se vietiin Pietariin keisarin päätettäväksi. Keisari Aleksanteri I allekirjoitti Lemin seurakunnan perustamispäätöksen 15. tammikuuta 1807 liittäen siihen kommentin: ”Olkoon niin! Aleksanteri”.
Vaikka nyt itsenäisessä ja demokraattisessa Suomessa eletäänkin, minusta tuntuisi kovin vähäpätöiseltä, että Venäjän keisarin päätöksen kumoaisi Lappeenrannan – tai edes Lemin – valtuusto. Kun kyse on Lemistä, jotain isompaa ja enemmän siihen tarvitaan – vai kuinka?

Kaikista edellä maalaamistani uhkakuvista ja synkistelystä huolimatta voimme tänään  iloita itsenäisestä Suomesta ja itsenäisestä Lemistä. Hyvää itsenäisyyspäivää!

1 kommentti artikkeliin “Eukkomamman itsenäisyyspuhe”

  1. Hyvä puhe, näin luettuna. En ollut kuulemassa.
    Tuo on niin totta, että erilaisin tuin työllistyy nykypäivänä iso osa väestöä. Tukien kautta työllistyminen muodostaa tavallaan ihan omat työmarkkinansa. Se on aika karua kun ne on ajateltu vain väliaikaiseksi vaiheeksi. Oma kärpäspaperiilmionsä siinäkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *