Junakyytiä Pekingistä Suomeen

Lemiläinen Mirja Huttunen matkusti vuosi sitten junalla Kiinasta Suomeen. Matkaa 11 päivässä kertyi 8500 kilometriä.

Junat tulivat Mirja Huttuselle tutuiksi pitkällä matkalla.

Junat tulivat Mirja Huttuselle tutuiksi pitkällä matkalla.

Teksti: Mirja Huttunen, kuvat: Mirja Huttunen ja Ulla Puustinen

Ystäväni kyseli olisinko kiinnostunut Kiinasta. Voisinko ajatella Kiinan matkaa? Vastailin puolihuolimattomasti, että voisihan sitä ajatella kun en ollut käynyt. Keskustelu jatkui niin, että olisi mielenkiintoista tehdä matka toiseen suuntaan junalla.

Näillä mietteillä homma alkoi pikkuhiljaa kypsymään. Vihdoin matkatoimiston kautta varattiin Kiina ja siellä useita kohteita. Junankyyti alkoi jo Kiinassa.

Kiinassa ajoimme tosi nopealla junalla.

Kiinassa ajoimme tosi nopealla junalla.

Magneettijuna, joka sai nopeuden hetkessä kiihtymään 430km/h, vei aika haipakkaa, tasapaino oli vähän hakusessa, näin mittarissa 432km/h, mutta en pystynyt saamaan siitä kuvaa.

Kiinalaiset valmistavat silkkipeittoa käsityönä.

Kiinalaiset valmistavat silkkipeittoa käsityönä.

Riksakyytiä Pekingissä.

Riksakyytiä Pekingissä.

Kiinalaisesta kivimiestaidosta oli näytteitä kaikkialla.

Kiinalaisesta kivimiestaidosta oli näytteitä kaikkialla.

 

 

Pekingin päärautatieasemalla olimme 3. huhtikuuta 2013 aamulla. Mietimme kuinkahan täällä löytää sen junan johon meillä on liput varattu kun kaikki kyltit ja kuulutukset olivat Kiinaksi ja väkeä on tungokseen asti joka paikassa. Piti välttää vastavirtaan kävelemistä, ettei tule kaadetuksi ja tallaudu jalkoihin.

Kiskoilla vieraassa kulttuurissa

Numerot näyttivät meikäläiselle ymmärrettäviltä, joten matkalippua tutkien oikea juna löytyi. Vaunupalvelija ohjasi meidät laukkuinemme oikeaan hyttiin, hän vain hymyili ujosti, ei tarjonnut millään kielellä yhtään sanaa.

Vaunupalvelija hoiti työnsä sanoitta.

Vaunupalvelija hoiti työnsä sanoitta.

Ensitunnelma hytistä oli siisti ja yksinkertainen. Pieni tulee asuntomme olemaan, mutta saimme pitää kahdestaan neljän hengen hytin. Passit kerättiin pois, tilalle saimme ravintolavaunuun ruokaliput, hyvä. Mukaan olimme varanneet pikkueväitä, junassa sai kiehuvaa vettä termoksiin, murukahvia ja teetä. Näillä eväillä pärjäsi hyvin.

Neljän hengen hytti riitti hyvin kahdelle.

Neljän hengen hytti riitti hyvin kahdelle.

Alkumatkassa saimme seurata kiinalaisten aamuvoimistelua, pihoilla ja puutarhoissa. Matka jatkui vielä pitkään Kiinan maaperällä, jossa oli laajoja teollisuusalueita, tuulimyllyjä ja kasvihuoneviljelmiä, sekä vuoria ja tunneleita, joihin juna aina sukelsi.

Karun kaunis Mongolia

Ensimmäisen junayön jälkeen olimme tulleet Mongoliaan. Aamu oli hyytävän kylmä, juuri ja juuri tarkenin. Matkaseuralaiseni värisi kylmissään, vanhemman oikeudella määräsin hänen riisumaan farkut ja pukemaan alle niin monta kerrosta trikoita, että alkaa tarkenemaan.

Mongolia on karua, laajat alueet asumatonta. Ihmettelin onkohan Mongoliassa yhtään puuta sillä ei niitä radanvarressa ainakaan näkynyt. Suurilla alueilla aavistus lunta, jonka läpi pilkisti kuivanoloisia heinänkorsia.

Jotain viehättävää siinä maisemassa oli, kun sitä jaksoi tuntitolkulla tuijottaa. Harvakseen villihevos-ja härkälaumoja, ehkä aasejakin, ei voinut kauempaa aivan tunnistaa, sitten joku lammaspaimen laumoineen ja siinä vaiheessa alkoi jurttakyliäkin näkyä. Villikameleitakin Mongoliassa on, mutta niitä emme onnistuneet näkemään.

Tällaisia näkymiä riitti loputtomiin.

Tällaisia näkymiä riitti loputtomiin.

Puolitoista vuorokautta ja saavumme Ulaanbaatariin, Mongolian pääkaupunkiin. Menimme taksilla hotelliin. Meillä oli kaksi päivää ja yö aikaa tutustua nähtävyyksiin. Olimme päättäneet lähettää kortteja kotipuoleen. Postia piti etsiä pitkään. Paikallisista moni ei vaikuttanut osaavan englantia.

Mongoliassa, kuten Venäjälläkin on kyrilliset kirjaimet. Onnekseni olen jossain vaiheessa elämääni opiskellut venäjää, joten välttävästä venäjänkielen taidosta oli paljon apua. Piti kaivella venäjänkielisiä sanoja käyttöön, niillä tuli paremmin ymmärretyksi. Mongoliassa tunsi olevansa todella kaukana Suomesta. Ihmiset olivat varsin erinäköisiä, karun kauniita.

Liikenteessä meni ehdottomasti ensin auto ja sitten jalankulkija. Vaikutti siltä, jos yrität ylittää kadun, auto ajaa vaikka ylitsesi. Kiinassa auto saattoi vielä jopa pysähtyä, tai vaikka hieman hiljentää, mutta Mongoliassa ei.

Pitkää lenkkiä kävelimme kaupungilla, meihin ei ulkonäön perusteella kiinnitetty mitään huomiota. Jos meidän juttelu kuului, niin sitten paikalliset vilkaisivat outoja vieraita. Halusin Tsingis Khanin patsaan ääreen valokuvaan ja sehän onnistui. Menimme taksilla rautatieasemalle. Kuljettaja ymmärsi rautatieasemasanan venäjäksi. Ehdimme jo huolestua kyydissä, että meidät viedään lentoasemalle. Juna ei olisi odottanut meitä.

Valtava Venäjä

Matka jatkui mongolialaisella junalla Siperiaa kohti. Rajanylitys telinvaihtoineen kesti tuntikausia eikä junasta saanut poistua. Jollain pysäkillä ilmoitettiin, että juna pysähtyy pitemmäksi aikaa. Joku oli kuulevinaan, että pysähdys kestää tunnin, joku kaksi ja joku neljä.

En enää muista mitä kieliä vaunupalvelija yritti käyttää. Vaunupalvelija osoitti, saimme mennä asemarakennuksen vessaan, olin lähtemässä, mutta käännyin vielä ottamaan hytistä käsilaukun mukaani.

Juna jätti?

Kuinka ollakaan, kun tulimme asemalta ulos juna oli lähtenyt. Ensimmäinen ajatus oli, että liput, passi, rahat ja matkaseuralaiseni ovat mukana ja hänelläkin käsiveska kainalossaan. Ehkä olimme jo Venäjän puolella. Alkoi ihmettely ja kysely. Ensimmäinen vastaantulija pyöritti vain hölmönä päätään.

Jatkoimme kyselyä ja yksi vaunu löytyi, juuri se oikea, jossa meidän koti oli. Junaa oli ensin purettu ja sitten jatkettu kumpaankin suuntaan. Kaikki oli taas kunnossa. Muutaman tunnin kuluttua taas lähdettiin matkaan.

Maisemia saattoi katsella myös junan käytävästä.

Maisemia saattoi katsella myös junan käytävästä.

Juna tuuditteli rauhalliseen tahtiin, hipoen Baikalin eteläistä aluetta. Järvi näytti olevan paksussa jäässä. Kalastajat olivat rakennelleet majojaan jäälle ja ajelivat siellä isoilla autoilla. Matka jatkui seuraavaan kohteeseen, joka meillä oli Irkutsk.

Irkutskissa olimme kuin kotona. Ihmiset olivat melkein samannäköisiä kuin mekin. Pääsimme hotelliin, peseytymään ja vaihtamaan puhtaita vaatteita. Jälleen aikaa oli käytettävissä kaksi päivää ja yö. Kaupungilla näimme museot, kirkot ja näyttelyt. Laitoimme reippaasti jalkaa toisen eteen, sillä istumista riitti taas junassa. Ihmiset olivat kohteliaita, auto pysähtyi risteykseen aina, kun sitä lähestyttiin. Meidän oli pakko mennä kadun yli, vaikka olisimme halunneet miettiä vielä kumpaan suuntaan.

Naissotilaat marssivat ryhdikkäästi Irkutskissa.

Naissotilaat marssivat ryhdikkäästi Irkutskissa.

Taas matkaan, alkoi pisin yhtämittainen taival, neljä vuorokautta, Trans-Siperia-juna, Irkutsk-Moskova. Ravintolavaunua ei ollut, vaunupalvelija toi ruokalistan, ja saimme venäläistä keittoa, sattumia oli vähänlaisesti.

Asemanseutua jossain Venäjällä.

Asemanseutua jossain Venäjällä.

Itäsuomalaisesta maisemat alkoivat tuntua tutunoloisille. Meistä enää toinen tuijotti ikkunasta vahtien nähtävyyksiä. Toinen sai rauhassa lukea tai virkata, muutamia hattuja, huiveja ja rannekkeita tuli valmiiksi. Kuraisia teitä kyliin ja kupolikattoisia kirkkoja, niitä piti yrittää kameraan muistoiksi. Metsää venäjällä riittää. Metsä vain jatkui ja jatkui monta päivää. Ajantaju oli välillä kadota.

Venäläinen asemarakennus.

Venäläinen asemarakennus.

Matkaa tehtiin eteenpäin, kelloja piti siirtää taaksepäin, matkustettiin viiden aikavyöhykkeen läpi. En kokenut missään vaiheessa kyllästymistä. Aika ei ollenkaan tuntunut kuluvan hitaasti, asemilla sai käydä ulkona kävelyllä. Ihminen jaksaa sen mihin asennoituu. Emme kumpikaan sairastuneet näiden viikkojen aikana.

Jaroslavskaia –Lemin Huttulan naapurikylä

Juna oli pitkä. Osa vaunuista näytti posteilla lastatuiksi, arvelin meidän korttien matkaavan ehkä samassa junassa, mutta niin ei käynyt. Mongoliasta lähetetyt kortit tulivat seitsemän viikon kuluttua. Vihdoin lähestyttiin Moskovaa. Jaroslavskaian rautatieasema, tunne oli kuin oltaisi oltu jo naapurikylällä, niin kotoiselta se Moskova vaikutti ja tuntui olevan lähellä kotia.

Piti etsiä rautatieasema, josta lähtee Tolstoi Helsinkiin, siinä ehti välillä nähdä Murmanskiin ja moneen muuhun kaupunkiin lähteviä junia.

Huikea kokemus 71-vuotiaalle

Niin Ulaanbaatarissa kuin Irkutskissakin oli siistit ravintolat ja varsin tuttuja ruokalajeja tarjolla.
Vielä yöjunaan kohti Suomea ja seuraavana aamuna olemme 12. huhtikuuta rajalla, ensimmäinen asema Suomen puolella Vainikkala Lappeenranta. Siinä oli meidän matkan pääteasema. Kyllä vaan junissa nukutti hyvin. Sitä jo viimeisinä päivinä mietti, tuleekohan kotona tunne, että koko makuuhuone saisi hiljaa heilua, ei pelkästään sänky.

Kotiin päästyä olen miettinyt, että matkan voisi ottaa vaikka uusiksi toiseen suuntaan. Mongoliassa haluaisin olla useamman päivän ja ainakin yhden yön voisi nukkua jurtassa. Kokonaisuutena matka kaikkine vaiheineen oli huikea kokemus 71-vuotiaalle maalaisnaiselle. En nuorena ollut kuullut sellaista sanaakaan kuin interrail. Lemiläisittäin ilmaistuna tää ol nyt miu interreil.

(Tekstiä päivitetty klo 18.20: korjattu marssivien naisten marssipaikka, joka ensin oli väärin. Virhe editoijan.)

1 kommentti artikkeliin “Junakyytiä Pekingistä Suomeen”

  1. Olipa reissu, ehdin jo miettiä, että eikö aika tullut pitkäksi istuessa, mutta sain vastauksen ennen kuin ehdin kysyä. Hienoa kun riittää rohkeutta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *