Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta
Oli semmonen aika lyhyt kevät tässä välillä. Mäntyperän eukko sai muutaman päivän haravoida pihamaita, ja kiipeillä tornissakin ihan huvikseen.
Harmi kulki mukana pitkät häntähaituvat liehuen, asetteli valkeita tassujaan tarkasti mahdollisimman kuiviin paikkoihin. Polun varressa Harmille on monta mieleistä paikkaa, hiirien polkuja ja myyrien koloja, joita pitää nuuhkia ja vahtia. Ja välillä on pinkaistava korkealle puuhun oravan perässä, siellä sitten molemmat viuhtovat tuuheilla peräsimillään.
No olipa sitten eräs kaunis aamu, ja eukko vattupuskia raivaamassa, polkuja putsaamassa ja ruokintapaikkoja siivoomassa, kunnes selkä ehdotti jo ihan muunlaista tointa, esimerkiksi makoilua tai kiikustelemista. Mutta eukko vain oli jatkavinaan, kantoi vielä puut ja laittoi tuvan lämpiämään.
Ja silloin se taivas repesi. Ensin tuli rakeita niin että peltikatto paukkui, tuuli tukisteli puita ja heitteli pihan irtotavaroita sikin sokin. Sitten alkoi tulla lunta ja räntää – ja sitä tulikin sitten koko illan, parhaimmillaan 7 cm! Oli se maailma niin valkoinen, että silmiä häikäisi, kun aurinkokin halusi vielä illansuussa ihmettä kurkistella.
Eukkopa kuvitteli, että uustalvi aamuksi hellittää, mutta eikös mitä. Yöksi tuli pakkanen, tynnyrillinen vettä oli jäässä ja eiliset jäljet poluilla niin liukkaat, ettei oikeastaan ollut pihahommien aika ensinkään.
Päättipä eukko lähteä asioille, kirkolle pankkiin hakemaan viimeiset kympit, jotta saa pistää sitten vappuajan oikein ranttaliksi. Pienessä Punaisessa on vielä talvitassut alla, Luojan kiitos!
Autoa piti lämmittää, jotta sai tuulilasiin kertyneen kinoksen sulamaan, katolta vaan ei saanut millään valkeaa viiden sentin kuorrutusta irti. Oma tie oli kuin jäistä kynnöspeltoa, kesärenkain kiemurreltua, ja kuvittelinkin, että moinen ravistelu pudottaisi kattolumet alas, mutta eipä vain.
Hurjia jarrutuksia tein pitkin matkaa, mutta ei vain irronnut. Talvi jatkui vielä Heituinlahdessakin, pikitiellä oli jäiset polanteet, kunnes lopulta aivan yllättäin alkoi kesäkeli. Ja hui! Yhdessä mutkassa katolta sitten rojahti tielle hirvee kuorma jäistä lunta. Onneksi ketään ei tullut vastaan.
Kuitenkin tuulilasin ja konepellin välissä säästyi näytettä ohi kirkonkylän aina Hyrkkälän puoleen asti, aurinkoisille pihamaille haravoitsijan ihmeteltäväksi. No taas eukkonen kuvitteli, että näin kaunis ilma on varmaan sulattanut kotipihan, mutta eikös mitä. Sama kynnöspelto ajettavana, ja piha lumen peitossa, talon katto kuin talvella ikään.
Eikä riitä, että ois ollut kahden päivän talvi, tänään vielä tuuli oikein myrskysi, pilvet rynnivät taivaalle ja puistelivat rakeita ja lunta pitkin pihaa. Kattolumet olivat sentään yöllä romahtaneet oikein vauhdilla,mutta nyt pellit saivat uuden kuorrutuksen jälleen, samoin puut ja metsät.
Kukkapenkin ainoa krookus ponnistautui läpi raekerroksen kerran toisensa jälkeen, ja peittyi taas uudelleen. Pienten scillojen nuput taittuivat, ja Harmi pakeni piiskaavia kuuroja puutarhapöydän alle.
Ruokintapaikkojen viimeisiä antimia nauttimaan saapuivat lukemattomat peipot, vihervarpuset, keltasirkut, punatulkut ja mustarastaat. Muutama järripeippokin löysi herkkupaikan jälleen, samoin rautiaispari, sekä monet tiaiset, tali-, hömö-, sini-,j otka olivat näin talven tullen unohtaneet jo aloitetut pesintäpuuhat, ja keskittyivät vain syömiseen, laulutkin ovat pikkusen kortilla.
Viherpeipot, närhit, harakat ja variksetkin käyttävät eukon vähäisiä antimia, mutta sepelkyyhky on nyt yksin maistelemassa. Onko sen puolisolle käynyt vahinko,vai olisivatko uskaltaneet jo pesimään sorsien ja telkkien lailla.
Tänä päivänä Mäntyperän eukko joutui hieraisemaan silmiään! Ei voi olla totta, siellä hyllyvässä lintumatossa ärhenteli myös kaksi satulintua, kirjavaakin kirjavampia tilkkutäkkejä päällään kantaen. Kaksi tikliä!
Tiklihän on linnuista ehkä se erikoisin. Punainen naama, musta irokeesi, valkeilla poskilla beesit täplät, mustat olkapäät, ja siivillä huikeat keltaiset läikät. Pyrstö ja siivenkärjet mustan ja valkoisen kirjavat. Yritin piirtää kuvan sie saat värittää, jos haluut!
Ihmettelin mie keitiiön ikkunan alla ihmeellistä polkuakin. Se oli kuin jollain levyllä tai luudalla tasoitettu siihen ”hankeen”. No, päivällä kävin tuiskujen välillä katsomassa, ja kas räpylänjälkiä, sorsat olivat käyneet ikkunan alla syömässä kauroja, automaatista pudonneita. I
kkunasta eukko tuijotti eilispäivänä repolaistakin silmästä silmään. Sekin tuli etsimään kulahtaneita ja sateessa vettyneitä kamaranpaloja, mutta säikähti jotain ja livahti kiiruusti pois. Sen ja mahdollisesti sudenkin jälkiä,hiukan uuden lumen alta kuultavia, oli pitkin pihan laitamia, nälkä on kaikilla.
No ei se aina kovin täysi tuo jääkaappi ole eukollakaan, ja siitä vissiin kärsii tuo Harmi. Kas kun ei joka päivä keitetäkään hälle muikkuja! Pitää pyydystää ruokansa pihalta, ja tuoda emännällekin jotain tarjolle.
Eräänä päivänä kissa tuli hirmuista vauhtia sisään ja livahti makkariin. Näin, että sillä oli lintu! Makkarissa mentiin hirveetä kyytiä, lintu parkui, Harmi hyppi pitkin ikkunalautoja, ja eukko jahtasi sitä milloin sängyn alta, milloin hyllyköiltä. Lopulta Harmi piipahti ulos, ja eukko etsimään linnun raatoa, otti jo pölkkärin esiin, että makkarista niitä höyheniä…
Harmi tuli sisään, ja mentiin makkariin surullista asiaa kohtaamaan – yht´äkkiä lintu lennähti päin eukkoa, suoraan päähän, tarrasi hiuksiin kiinni tiukasti! Harmi ei huomannut mitään, eukko suojasi kädellään pientä lintua, pihalla irrotti sen hiuksista, ja siinäpä kämmenellä pieni punarinta katseli suurin silmin eukkoa.
Katsoi hetken, pyrähti sitten lentoon, ihan pihan toiseen laitaan kriikunapuuhun, ja laulaa lurautti siellä hyvin helpottuneen ja iloisen säkeen. Tämmöstä kevättä täällä!