Auki oleva kirkon ovi houkutti pysähtymään ja pistäytymään sisälle. Eteisessä vastaan tuli hernerokan tuoksu. Saavuimme Vilppulan kirkkoon Pirkanmaalla.
Rokka-aterialla kahden pitkän penkin ääressä istui puolenkymmentä henkeä. Pöydät ovat kahta puolin kirkon keskikäytävän, joka jatkuu varsinaiseen kirkkosaliin. Väiliseinä on tehty taiten; kirkkosalin puolelta katsottuna se mukautuu rakennukseen tyylikkästi, salin muita seiniä mukaellen. Salissa päivystävä kesäopas kertoi, että kirkkosalin pätkäiseminen urkuparven etureunan kohdalta oli tukkojen keskustelujen ja äänestyksen tulos Mänttä-Vilppulan seurakunnassa.
Vilppulan kirkko on vuonna 1900 käyttöön vihitty puinen pitkäkirkko, jossa salin lyhentämisen jälkeenkin istumapaikkoja on 400–500. Mihin tarkoituksiin erotettua peräosaa käytetään, siitä ei ollut puhetta. Kirkkokahvit siinä on varmasti mukava ja kätevä juoda tai rokkaa tarjota sadepäivänä, kuten silloin heinäkuussa.
Vilppulassa on myös käytössä oleva seurakuntakoti, joten sen korvaajasta ei varisinaisesti ole kyse. Vilppula tuli mieleeni Taipaleen seurakunnan nyt kysellessä mielipiteitä Lemin kirkon sisäremontin muodosta.
Vaikka Vilppulan sisäremontti näyttikin ihan mukavalta, Lemin kirkossa en vastaavaa osaa ajatella. Jo pelkästään sen takia, että tilaa ristikirkossa ei ole samalla tavalla kuin pitkäkirkossa. Vaikka Lemin urkuparven alla akustiikka ei olekaan parhain, suosittujen konserttien aikana takapenkitkin ovat täynnä. Ikääkin Lemin kirkolla on tuplasti Vilppulaan verrattuna, ja arkkitehtooniset ja kulttuurihistorialliset arvot usempikertaiset.
Lemin kirkon ulkoremontilla juuri palautettiin aiemmin piilossa olleita ikkunanpielimaalauksia muistuttamaan alkuperäisestä; sisäremontilla sitten tehtäisiin jotain ihan uutta? Sisäremontista on puhuttu ja kirjoitettu pitkään, mutta mitä on tarkoitus remontoida: maalataanko uudestaan, korjataanko lahoja vai mitä? Vai sovitetaanko seurakuntasalia kirkkosaliin?
Hienoa, että seurakuntalaiset saavat nyt sanoa mielipiteensä. Miten mielipiteiden arvo sitten punnitaan päätöksiä tehdessä, on toinen juttu. Kun kysytään, tarvitaanko Lemillä seurakuntaloa, mahdollinen tarve on varmaankin Lemillä asuvalle konkreettisempi kuin Taipalsaarella tai Savitaipaleella asuvalle. Miten nuo edes erotetaan, kun mitään tietoja vastaasta ei kysytä.
Jos yleisöpalautteen ja eri selvitysten jälkeen päädytään korvaamaan seurakuntatalo kirkon tiloja järjestämällä, vielä jää ratkaisematta iso kysymys: mitä tapahtuu nykyiselle seurakuntatalolle. Lemin kunta ei ole antanut sen purkamiseen lupaa, kaava ja valtioneuvoston päätös valtakunnallisesti arvokkaiden rakennettujen ympäristöjen suojeliusta estävät purun myös. Tätä pulmaa ei voi lakaista maton alle sisätilaremonttia säätämällä.
KAIJA LANKIA