Rajakenraali E.J. Raappana ja Mannerheim-ristin ritari Ilmari Juutilainen olivat nimet, jotka houkuttivat joukon sotahistoriasta kiinnostuneita Lemin sotaveteraaniyhdistyksen 30-vuotisjuhlamatkalle Lieksaan ja Ilomantsiin.
Joensuun Rajavartioston komentaja, kenraalimajuri ja Mannerheim-ristin ritari E.J. Raappana johti talvisodassa taisteluja Lieksan ja Kuhmon suunnalla ja jatkosodassa Rukajärven suunnalla. Rukajärven suunnan historiayhdistys pitää yllä Rukajärvikeskusta Lieksassa. Siellä lemiläisryhmä sai perusteellisen selonteon Rukajärven suunnan taisteluista oppaana toimineelta Ritva Kilpeläiseltä.
– Lieksan ja Kuhmon 200 kilometrin intamaosuus oli ainoa 2. maailmansodan aikana ainoa Jäämeren ja Mustanmeren välillä, joka pystyi pitämään asemansa. Itäraja pysyi entisellä paikallaan, Kilpeläinen kertoi.
Raappanan johtama 14. divisioona hyökkäsi Rukajärvelle jatkosodan alkaessa ja valtasi Rukajärven kylän venäläisiltä syyskuussa 1941. Divisioona säiytti asemansa aselepoon saakka. Vielä elokuussa 1944 Raappanan joukot tuhosivat kaksi Puna-armeijan divisioonaa saarrostustaktiikan avulla.
Divisioonan hallussa olleen alueen rajaa vartioivat kenttävartiot, joita etelämpänä oli tiheämmässä, pohjoisemmassa osassa harvemmassa.
– Raappana vieraili kävellen kaikissa kenttävartioissa, Ritva Kilpeläinen kertoi.
Komentopaikkana toimi hirsimaja, jonka divisioonan alaiset pioneerit rakensivat Novinkajärven rannalle Tiiksan kylään. Se oli 50-vuotislahja Raappanalle. Myöhemmin majaa laajennettiin. Raappana kutsui majaa Rukapirtiksi.
Aselevon tultua syyskuussa 1944 14. divisioonan piti vetäytyä Suomeen. Rukamaja purettiin hirsiksi ja kuljetettiin metsästysmajaksi Lieksan Suomujärven rannalle, ja se nimettiin Rajakenraalin majaksi.
– Lieksan asemalla Marskin majan ja Rukamajan hirret olivat vaarassa sekoittua, mutta oikeisiin osoitteesiin ne päätyivät, Kilpeläinen kertoi.
Raappanan pioneerit olivat rakentaneet majan myös marsalkka Mannerheimille 75-vuotislahjaksi Lieksajärven rannalle. Marskin maja löysi uuden sijoituspaikan Leppäniemen kartanon mailta Lopelta, missä se toimii ravintolana.
Rajakenraalin maja jouduttiin siirtämään uudemman kerran, kun Suomujärvi oli päätymässä osaksi Patvinsuon kansallispuistoa. Metsästysyhdistys lahjoitti majan Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiölle, joka siirsi majan vuonna 1984 Ilomantsiin Parppeinvaaran runokylään.
Rukajärvikeskuksessa Rajakenraalin majasta oli esillä pienoismalli. Itse maja nähtiin seuraavana päivänä Ilomantsissa. Ajan hammas on jo nakertanut harmaita kelohirsiä, mutta sisältä maja näytti hyväkuntoiselta – ja hyvin tilavalta. Sen sisällä oli runsain määrin Raappanan sotilaiden veistämiä lahjoja huonekaluista lähtien. Raappanan asepuvut ja muu esineistö on myös tiloissa esillä.
Majalla oppaana toiminut Lea Tajakka esitteli myös Paappeinvaaran monipuolista runokylää ja sen toimintoja. Luontopirtti on saanut Mesikkä-nimen orvolta karhunpennulta, jonka Raappana oli saanut lahjana miehiltään. Mesikkä viihtyi isäntänsä seurassa mutta päätyi lopulta Korkeasaareen. Parppeinvaaran täytettyjen eläinten kokoelmassa on kaksi karhua, mutta ei Mesikkää.
Lea Tajakka kertoi myös runonlaulantaperinteestä ja antoi siitä myös näytteitä.
Juutilaisen patsas sai
kukat viime tipassa
Mutta ennen Ilomantsin-matkaa lemiläisseurueella oli vielä tehtävää Rukajärvikeskuksessa. Retkeläisiä kiinnosti lentäjä-ässä, Mannerheim-ristin ritari Ilmari Juutilaisen muistomerkki. Lemin kirkolla talvisodan aikaan majoittunut ja Lahnajärveltä lentänyt Juutilainen oli syntynyt Lieksan aseman vieressä olevassa rakennuksessa.
Juutilainen oli talvi- ja jatkosodan memestyksekkäin taistelulentäjä, ja sotien jälkeen hän toimi ansiolentäjänä. Ensimmäisellä ansiokoneellaan, kaksitasoisella De Havillandilla, hän lennätti yleisöä talvella 1948 Saimaan jäältä, Kuiton rannan edustalta. Ensimmäisten joukossa kyytiin pääsi nelivuotias Matti Kuitto.
– Juutilainen halusi lennättää aluksi kevyempää kuormaa, jotta kiitorata aurautuisi aikuisten painavammalle lastille, Kuitto kertoi tapauksesta. Hän sai katsella kotimaisemiaan ilmasta kymmenen minuutin ajan.
Matti Kuitto olikin itseoikeutettu laskemaan muistokukat Juutilaisen muistomerkille, kaverinaan Lasse Kuukka.
Lemiläisten kukat olivat tuolla paikalla viimeiset, sillä kiven ja kukkien paikkaa Rukajärviyhdistyksen patsaspuistossa muutettiin jo samana päivänä, tunti ryhmän poistumisen jälkeen, keskuksen julkaisu kertoo. Puistoon pystytettiin kahta päivää myöhemmin Latu-patsas kunnioittamaan rintamalla palvelleita kilpahiihtäjiä.
Pysyvämpi paikka sen sijaan on Lieksan sankarihautojen muistomerkillä. Se sai lemiläisryhmältä havuseppeleen.
Kirkkoarkkitehtuuria ja
kansallismaisemia
Torstaista lauantaihin kestäneen retken ohjelmaan mahtui muutakin kuin sotahistoriaa. Ensimmäinen kohde oli menomatkalla Kiihtelysvaarassa, vuonna 2024 valmistunut uusi kirkko. Se nousi vuonna 1770 valmistuneen ja vuonna 2018 poltetun kirkon paikalle.
Uusi puukirkko on moderni monitoimikirkko, jossa pääsalin lisäksi on kerhotilat, lastenkappeli, kettiö kahvitiloineen ja seurakunnan työntekijöiden toimitilat.
Palanutta kirkkoa on muistettu tulelta pelastetulla alttaritaululla ja hiiltyneistä hirsistä tehdyllä ristillä. Alttaritaulua varten alttariseinä on umpiseinä, ja maisema avautuu vasta sen takana sakastissa.
Lemiläiset vierailivat kirkossa helatorstaina. Samaan aikaan seurakuntamestari Risto Laakkosen tekemän esittelyn aikaan tekivät rippikoululaiset sivuisalissa hiljaista tehtäväänsä, joka koski kirkkovuotta. Sen päätteeksi pappi Erika Kyytsönen siirteli tuoleja sivuun ensimmäisistä istuinriveistä, jotta kirkkovuosi voitiin rakentaa lattialle.
Joillekin retkeläisille tuli kirkossa déjá vu -tunne: siellä näytti jotenkin samanlaiselta kuin Taipaleen seurakunnan tilaaman arkkitehtiselvityksen kuvissa Lemin kirkon mahdollisista muutoksista. Irtotuolit olivat samalla tavalla eri suuntiin, takana oli naulakkotilat mutta tuolirivien välissä ei koukkuja käsilaukulle tai laskutilaa virsikirjalle, seisontatuesta puhumattakaan.
Kiihelysvaaran kirkko on hieno kirkko, nykyaikainen ja mahdollinen, kun sen voi rakentaa alusta asti uutena eikä remontoida 240-vuotiaasta. Lopputulokseen tyytymätön oli kuitenkin ollut Kiihtelysvaaran edellinen suntio, ”sankarisuntio”, joka pelasti alttaritaulun ja ehtoollisastian palavasta kirkosta. Hän erosi virastaan, kerrotun mukaan siksi, että uusi kirkko näytti enemmän grillikatokselta kuin kirkolta.
Luonnon luomaan silmäniloon retkikunta pääsi tutustumaan sekä Kolin kansallismaisemassa että Ruunaan koskimaisemissa. Pielisjärvi ja Koli näyttäytyivät hienoissa kevään värisävyissä, Neitikoski vähävetisenä.
