Vanhan säilyttäminen ja perinteistä kiinni pitäminen on aina ollut vahva piirre lemiläisissä, Lemin aluepastori Tapio Kilpiä totesi loppusanoissaan Lemin kirkon 240-vuotisjuhlassa sunnuntaina. Yli 200-päinen juhlayleisö todisti luonnehdinnan oikeaksi.
Juhlamessu noudatti pääpiirteissään vuoden 1694 kirkkokäsikirjaa, ja veisatut virret yhtä lukuun ottamatta olivat samoja, mitä upouudessa kirkossa vuonna 1786 veisattiin. Sävelet ja sanamuodot olivat kuitenkin nykypäivää: sanojen taivutuksista, rukousten ilmauksia ja messukaavaa oli Tapio Kilpiä muokannut kevyellä kädellä, ja juhlan käsiohjelman avulla kirkonmenoissa pysyi hyvin mukana.
Lääninrovasti Hannu Haikonen totesi saarnansa aluksi, kuinka kirkko ja saarnastuoli olivat tärkeä tiedonväityksen ja kansanvalistuksen paikka 1700-luvulla – ja saarnat saattoivat olla hyvinkin pitkiä. Haikonen piti nyt vain lyhyen saarna päivän tekstistä (Luuk 19:1–10), joka kertoi Jeesusta katsomaan kiirehtivästä ja puuhun kiipeävästä Sakkeuksesta.
Juhlamessuun kuului myös ehtoollinen, jota jaettiin alttarin ohella sivukäytävältä. Messun jälkeen kokoonnuttiin kirkkokahveille kirkon pihalle. Kahvijono venyi niin pitkäksi, että termoksia jouduttiin täyttämään usemmankin kerran.
Juhla jatkui pienoisnäytelmällä. Teemu Salohalmeen näytelmä kertoi pastorista, suntiosta ja nuoresta seurakuntalaisesta, joiden välejä turhat syytökset ja epäilykset hiersivät – kuin liian tiukka liperi. Itsetutkistelun ja anteeksi pyytämisen kautta asiat selkenivät.
– Ristiriitoja saa seurakunnassa olla, kunhan katse kaikile on Jeesukseen ristillä, muistutti Tapio Kilpiä juhlan loppusanoissaan.
Niiden jälkeen veisattiin vielä virsi 195: On riemu, kun saan tulla sun, Herra, temppeliis.
Kuvasatoa juhlapäivältä:
