Mäntyperän eukon talosta on tullut syksypimeiden myötä kummitustalo. Tälläkin hetkellä jatkuvan sateenrummutuksen sekaan sekoittuu kiihkeärytminen takominen lähes korvan juuressa. Vaikka on vielä pimeää, kuvittelen sen johtuvan nälkäisten talitiaisten kiireestä saada viimeisiä muruja rasvakakusta kupuunsa tuolla keittiön ikkunalla, ennen kuin ahnas närhi ehtii siihen.
Keittiössä rapisee ja rasahtelee aamuaikaisin, mutta myös iltamyöhällä. Yhtäkkiä saattaa kuulua terävä napsahdus, ja vasta silloin kissa viitsii sohvalla avata silmänsä. Paisti on tuoreena lossassa, ja se tarjoillaan hänelle räystään alle sateen suojaan. Pienet älyttömän somat peltohiiret ovat valloittaneet talon varmaan katosta lattiaan, kenties jopa lattian altakin! Ja vaikka otus taitaa olla peräti rauhoitettu, ei tämän eukon lossa valitse uhriaan.
Vesisade huuhtoo ulkopuolelta sekä kesällä pestyjä, että niitä ikkunoita joita en pestä jaksanut. Silti kummalliselta näyttää, että lasin takana leijuu myös koko ajan keveitä lumihiutaleita, ihan totta. No tarkempi syynäys selventää, että hiutaleet ovat villanhahtuvia, joita linnut nyppivät hirsien raoista kolotakseen itselleen öisiä nukkumapaikkoja. Talo on kohta kuin harakanpesä! Enää ei riitä, että ikkunoista tuulee, nyt hönkäilee jo kaikista nurkistakin.
Pitkin rauhallista televisio-iltaa nurkat myös pamahtelevat ja rysähtelevät, eikä siellä sentään pakkanen pauku, ehei, hirsitalon nurkat vain painuvat kasaan milloin miltäkin kulmalta. Vieläkin, vaikka tupa on jo pitkälti toistasataa vuotta vanha!
Onneksi kaikki tutun talon tutut äänet voi jotenkin selittää tällä vähäisellä naisihmisen järjellä, muuten täällä asuisi myös vähän isompi kummitus, joka hyppisi seinille jokaisesta ylimääräisestä rapsahduksesta. Ulos ei näet uskalla tämä eukko vieläkään hämäränhyssyssä. Joku sanoi, ettei ole ikinä nähnyt mörköjä. No, tervetuloa vaan tänne. Kun illan harmaat helmat laskeutuvat pihan ja metsän ylle, eukko voi tuosta portaalta kyllä näyttää useampiakin. Tosin ne heti aamulla ovat naamioituneet heiluviksi puskiksi, väärään paikkaa unohtuneiksi kottikärryiksi, kastuneeksi heinätupsuksi tai metsänreunan pitkäsarviseksi kannonjuurakoksi.
Iän myötä torniinkin on kiivettävä yhä varovaisemmin. On otettava huomioon, että jalka voi lipsahtaa, käsi ei ehkä yhtäkkiä kestäkään, tai päätä huimaa niin kovasti, että on hetki roikuttava vain kaiteesta kynsineen. Mutta on sinne päästävä. Hiukan häirintää on jo kiivetessä, sillä hyvin tuttavalliset hömötiaiset takertuvat hiuksiin, hyppivät olkapäillä, ja tuskin malttavat odottaa, että saavat tornin kaiteelle ripotelluista pähkinöistä osansa.
Vaikka tornissa ei tapahtuisi mitään muuta, tunti kuluu kuin siivillä. On soma katsoa, kuinka hömö kädestäni valitsee ja valkkaa sopivia pähkinöitä, yksi kun ei riitä kerralla, vaan nokkaan täytyy saada mahtumaan ainakin kaksi. Ovat oppineet, että ensin kannattaa ottaa pieni, ja sitten voi ruveta sovittelemaan isompaa kaveriksi. Jos känny pärähtää ruokinnan aikana, haluaa tintti myös sanoa omat terveisensä luuriin.
Koskikarakin on jo tullut joelle, jossa ei vettä ole kuin nimeksi. Helppohan sieltä nyt on einettä etsiä, sukelluspaikat saa vain hakea kauempaa. No, jos tällä lailla sataa kuin nyt juuri, niin kohta saadaan taas päivitellä tulvahuippuja. Kuinka kaunis onkaan pihalehmus, joka oksiltaan on jo riisunut kesän, vain siemenet lenninsiipineen roikkuvat värisevinä kiinni pulleiden silmujen ja tuhansien kirkkaitten vesipisaroiden välissä.
Onhan siellä puutarhan puolessa vielä paljon muutakin kaunista, pajuasterit kukkivat, ja kultasienet levittävät lakkejaan hyönteisten ja myyrien suojaksi. Niin myyrien. Välillä sanottiin, että myyrähuippu on ohi. Miten ne sitten kaikki ovatkaan osanneet tulla juuri tänne! Kun eukko vähäisillä voimillaan yrittää kääntää maata pannakseen keväällä sitä leminkirjavaa pottua kasvamaan, ovat myyrät jo tehneet pehmitystyötä maassa.
Valtavia onkaloita, kasoja ja käytäviä kulkee ristiin rastiin, niin että varomattoman kulkijan jalka on nyrjähtää jatkuvasti. Eukko epäilee, että päivänä muutamana hänelle käy kuin Chilen kaivosmiehille, sinne jää loukkuun myyrän kuiluihin. Muutamat perennat ovat jo uponneet selvästi alemmas. Voi olla, että kevään korvalla huomaan jopa tämän turvallisen tupani rapinoineen ritinöineen olevan kertakaikkiaan tyhjän päällä. Elä tässä sitten turvallista tupaelämää!
SL