Pieniä ystäviä – Mäntyperän kuulumisia

Mäntyperän eukko on vuosien myötä tottunut sisään pyrkivien ystävien koputukseen. Se on ihan joka-aamuista. Ei uskaltaisi edes suurissa unelmissaan kuvitella omaavansa niin paljon ystäviä! No, tottahan kyllä on, että puhtaalla vasta sataneella lumella ei näy sen paremmin auton kuin potkurinkaan jälkiä, vaan nämä ystävät ovat siivekkäitä, kuten varmaan arvasitkin.
Ja kyllä niitä onkin! Pienituloinen eläkeläinen jättää mieluummin omat einekset ostamatta, ja kantaa selkä vääränä älyttömiin hintoihin nousseita linnunruokia joka ikisellä kauppareissulla kotiin. Jos oman leivän päälle ostettava rasvaseos maksaisi saman, mitä se linnun mukarasvatanko, niin eukko laittaisi leivälle vain sitä ylähuulta. Toisaalta onneksi vielä saa linnuillekin ihan ehtaa rasvaa, kun viitsii oikeasta paikasta käydä kyselemässä.
Onnistuu se kyllä kaupan rasvoistakin tehdä se linnun herkku, eikä siitä jää nahkariekaleita närhin suuhun joutumaan, vaan itse tehty on itse tehtyä, kuten kaikki muukin ruoka. On hyvä tietää, mitä suuhun tai nokkaan panee. Paitsi nämä joulutortut! Ah, mitä herkkuja valmiista taikinasta saakaan!
Joskus tupaan tulee myös ei-toivottuja ystäviä. Katselin kyllä jo pitkin kesää ja syksyä, että jo kauan sitten ohitettu myyrähuippu on tainnut siirtää otukset tänne paikalliselle suojelualueella, jossa asustaa hellämielinen eukko ja laiskanpulskea kissa, jolle on miltei tuotava paistit suuhun. Ja kyllä, vieläkin hangella näkee monenlaista askellusta, joista somimpia taitavat olla päästäisen tiheät ristipistot.
Kun ihan ensimmäiset lumet peittivät vielä sulan nurmikon, oli päästäinen piipertänyt pienillä jaloillaan käytäviä juuri ja juuri sen ohuen lumen alle. Jäljet olivat niin sieviä, niin tiheitä, ettei oikein todeksi voinut uskoa. Päästäisellä alkoivat tosin kovat ajat. Ei sille kelpaa siemenet tai ruohonkorret, sen on saatava lihaa, ja paljon! Ellei sen pitkä kuono terävin hampain tavoita tarpeeksi matoja, toukkia tai hyönteisiä, sitä kohtaa armotta kuolema.
Eikä se paisti kelpaa sen paremmin närhelle kuin kissallekaan. Sen sijaan oli hupaisaa katsoa ikkunasta, kun närhi yritti napata ruokinnalle tulleen peltohiiren. Oli se jo nokassakin, mutta pääsi muutaman kerran karkuun, lopulta vuorenkilven lehtien alle. Voi sitä kuikuilua, kun närhi koitti parasta paistiaan löytää.
Oravia tuntuu olevan joka oksalla. On pulleaa harmaaturkkia, on sutjakkaa suklaanruskeaa, on muuan lähes mustaturkkinen ja monta muuta. Yritin säästää edes osan linnunruoista linnuille rakentamalla verkotetun ruokintapaikan tuonne ikkunan alle. Voi mikä pohtiminen siinä on närhellä, se ei sinne pääse. Ei myöskään harmaaturkkinen orava, jota asia harmittaa kovasti. Mutta hiukan hoikemmat nuoret oravat pujahtavat verkonsilmistä läpi helposti.
Joskus ne innostuvat ajamaan isompia ruokavieraita pois. Toisiaankin tietysti, mutta kyytiä saavat niin harakat kuin närhitkin. Ovatpa oravat käyneet tuolla koskellakin oppia ottamassa. Ne sukeltelevat hankeen koskikaran lailla, liukuvat lumessa kuin saukko. Onpa tuota hauska seurata.
Mutta, mutta. Ne ovat pöllytelleet keskentekoisen vintin villat niin, että lämmin mökistäni menee suoraan harakoille, eikä ole eukosta enää remontin tekoon.
Oravien lailla myös linnut purkavat joka syksy yhä syvempiä talvehtimiskoloja hirsien väliin villoihin, voimaton on eukko siinäkin suhteessa. Ja nyt tämän talven suurin huolenaihe on uusi. Pienet somat hiiret eivät tyydy enää mellastamaan oravien lailla vintissä, vaan nyt ne ovat alkaneet nakertaa jopa lattiaan reikiä. Toisinaan kissa on saanut maata yön yli tuvassa, mutta en tiedä onko siitä ollut mitään hyötyä. Lossia on viritettynä paikkoihin, joihin kissan tassu ei yletä, ja harras toiveeni onkin, että näitä somista pikkuotuksista pääsisin eroon viimeistään jouluun mennessä. Oi, miten kaipaankaan pöllöjä!
Hyvän tahdon juhla on edessä. Oikein sydän läpättää onnesta, vaikka näin julmasti ajattelenkin joistakin vieraistani. On ihana polttaa kynttilöitä, laulaa kuivettuneella äänellään täysin keuhkoin joululauluja, syödä yllin kyllin itsetehtyä maksalaatikkoa, leipoa pipareita oman äidin reseptillä, ja paketoida pieniä kääröjä. Siivouksista ei niin väliä, kipeät sormet kun ei kunnolla kestä enää edes mattoja puistella.
Joulukalentereitakin Mäntyperän eukolla on kolme, joista yksi on tietenkin makeaa täynnä. Olisi kamalaa, jos sen kimppuun pääsisi joku pitkähäntäinen lurjus! Toisaalta, jos ammatti-ihmisiä kuuntelee, kaikki mikä on poissa eukon suusta on vain hyväksi ja hyvin terveellistä. Sittenkin tämä eukko on jo aloittanut ihanan joulunodotuksen ja aikoo nauttia siitä täysin siemauksin ja maha pullollaan, kunnes ensimmäiset auringonsäteet ilmoittavat , että syyspuolen synkimmät päivät ovat takana. Iloista adventtia!

SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *