Jotain pelastusta – Mäntyperän kuulumisia

Olemme kokeneet ensimmäisen syysmyrskyn. Tai niin meille ainakin kerrottiin. Olihan niitä sähköjä poikki ihan tässä lähiseutuvilla, mutta ei tuota nyt kuitenkaan varsinaiseksi myrskyksi vielä voi sanoa. Olipahan vain aikamoista tuulta, joka pani keltaiset lehdet tanssimaan maisemassa. Satoikin vähän, mutta ei kai sentään joka paikassa kaatamalla.
Paljon mahtavampia myllerryksiä käy Mäntyperän eukon pihamaalla, läpeensä kostuneessa mullassa. Myyrät, myyrät! Kaiken kesää eukko yritti polkea umpeen polkuja, joita sitten aamusella taas huomasi kaivetun entiselle reitille. Yritti tukkia käytävät kivillä, ja kuuli kohta nurmikkoa leikatessaan, kuinka myyrän nostamat kivet paukkuivat koneen terissä.

Kuvitteli saavansa myyrät muuttamaan, kun kaatoi koloihin sillinlientä, vaan kolo oli aukaistu viereen uutena ja uhkeana. Sama näkyy olevan viimeisimmällä konstilla, etikalla. Ylimääräiset kurkunliemet imeytetään talouspaperiin, ja kepin kanssa tungetaan tiukasti koloon tai käytävään. Mutta kolo puhkeaa jälleen viereen.
Onhan joku taistelu sentään voitettukin. Eukko oli ajatellut antaa yhden rivin pottua olla vähän pitempään nostamatta, kunnes huomasi, että rivin vieressä oli ahkeran ahertajan uusi polku, ja vähän matkan päähän oli jo muutama komea pottu raahattu. Siitä siunaamasta hetkestä eukko otti kuokkansa, ja kaivoi valtavat, puhtaat ja kauniit perunansa pois maasta vahingoniloisena, ehdinpäs, ähäkutti!

Nyt kun saisi ne vielä jotenkin säilymään kellarissa. Sielläkin tekevät tuhojaan pienet jyrsijät. Uskomatonta, mutta totta, että kellarin lattian ja kiviseinän välistä on kaivettu monta käytävää herkkujen luo. Kannen alla potut ehkä säilyvät, elleivät märkäne sinne.
Pelastusta tarvittaisiin, ehkä on syytä kokeilla etikkaa ympäri koko kellarin lattian…Kyllä se vähän korpee, kun ihmispolo yrittää ja yrittää, ja kaikki viedään käsistä. Ihan tulee verottaja mieleen. Ruotuun meitä taas pannaan oikein valtiovallan voimin.

Ei tätä eukkoa paljon haittaa, vaikka viina ja tupakka kallistuu, mutta kun karkitkin. Ja entäs sitten polttoaineet, jotka nyt on jo ihan hirveet. Viisaimmilla asemilla ei kalleimpien aineitten hintaa näy ensinkään maantievarren mainostolpissa, luottavat siihen, että ostettavahan kulkijoitten on sitä kuitenkin. Mitä niitä nyt turhaan päästää hintoja vertailemaan. – Olikos se muuten olemassa joku laki siitä, että hinnat pitäisi olla näkyvillä…
Jos on tiukoilla tavallinen tallaaja, niin hyvin ei mene suurin suunnitelmin kokoon kyhätyssä EU:ssakaan. Savipohjallaan rakennus horjuu ja huojuu, arvovaltaiset päättäjät pitävät kynsin hampain kiinni suurista unelmistaan ja yrittävät yhä laajentaa rakennustaan joka suuntaan. Virheitä selitellään parhain päin ja vallan pitimiksi on otettu uhkailu ja pelottelu

Pikku hiljaa on alkanut kuulua , että apuun huudetaan taas takavuosien suurta toimintaelokuvien sankaria. Nyt vasta kuiskitaan, vaan koskahan näemme oikein todellisena tämän pelastuksen: ”Nimeni on Bond, Euro Bond”.
Onhan se nyt syksy, sää on surkea, ja ulkomaalaiset vievät marjamme ja kansoittavat kauppamme. Surkeuden surkeus siis, olisiko jo aika suomalaisen nureksia nurkissaan, pimeän pöhnässä kateuden kallista kalkkia kurkkuun kumoten, vai pelastammeko syksyn ihan omin voimin?

Mitä jos alamme taas kasvattaa itseemme sitä toiveikasta talvimieltä, etsimme villatakit ja -sukat, sytytämme kynttilöitä illan pimeään, ja ajelemme sillä kalliilla polttoaineella ihan kiusallammekin hyvää ystävää tapaamaan. Siinä tulee maailmaa parannettua varmasti ja kotiin tullessa on hyvä mieli, ihan kuin olisi suurenkin pelastustehtävän aikaan saanut.


Jotkut pelastustehtävät ovat todella turhauttavia. Mäntyperän eukko on vuodesta toiseen kehitellyt erilaisia ratkaisuja, joilla kalleimmat linnunruuat olisivat vain pienten lintujen saatavilla, mutta tähän tuskin löytyy kunnon bondia. Ei mitkään metalliverkot estä oravia pääsemästä käsiksi pähkinöihin, ja pitkään kuvittelin, että edes tikka pysyisi verkon ulkopuolella.

Kyllähän se toista viikkoa kesti, ennenkuin tikkanuorukainen osasi levittää verkonsilmän itselleen sopivaksi kulkuväyläksi, ulos pääsy ei vain enää ollutkaan yhtä helppoa. Se kun ahnehti verkkohäkissä herkullisilla eineillä melko kauan, unohti vissiin mistä päin oli sisään tullut, ja säntäili sitten höyhenet pöllyten edestakas niin, että ikkunasta tilannetta tutkaileva eukko melkein heltyi pelastusuunnitelmaa tekemään

Lopulta se löysi verkosta aukon, jota ähkien ja puhkien taivutteli täyden kupunsa kokoiseksi ja tunki kuin tunkikin lopulta itsensä vapauteen. Onkohan viisautta joskus luovuttaa, antaa periksi ?

SL

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *