Muistoja ja unelmia – Mäntyperän kuulumisia

Teksti ja piirros: Sirkka-Liisa Vaalivirta

Kesän(?) ensimmäiset hiet on otettu. Varmaan monella muullakin pihalla kuin täällä Mäntyperällä.

Kuinka uskomattoman paljon törkyä ja roinaa pihassa talven jäljiltä onkaan, varsinkin, kun yksi iso puu on kaadettu, joistakin on katkeillut oksia, kaikki syksyn lehdet on haravoimatta jne.

Tärkeysjärjestys on kuitenkin se, että ensin hyvin suunnitellaan, joskus jopa puoli päivää. Aamutuimaan kuuden kieppeillä eukko on vielä jäykkä kuin rupikonna, hapuilevin askelin kiipeää torniinsa, ruokkii kanasensa, eli ripottelee ne pähkinät kaiteelle, kirjaa vihkoonsa vähät lämpimät ja pikkuiset pilvet, ja alkaa panna ylös päivän lintuja.

Eikä se ihan niin auvoista aina ole. Juuri kun olet hiljentynyt kuuntelemaan peippojen ja punakylkirastaiden konserttia, joka melkein peittyy teerien kiihkeään soitimeen, niin eikös se päräytä käpytikka siihen peltihuppuun pylvään päähän, ja kohta kailottaa harmaapäätikka korvan juuressa sekin. Ne on , kuule, säikyn hetkiä, ne!
Mutta sieltä ylhäältä on hyvä katsella ja suunnitella päivän askareita. Naputtaisinko muutaman linnunpöntön, vai haravoisinko tuosta leikkimökin seutuvilta, vai pitäisikö kuitenkin karsia valtavat kuusenoksat, jotka jo syksyllä oksasahalla alas otettiin, kun ne tuppasivat isompien autojen peilejä palasiksi panemaan.
Eilen ja tänäpäivänä olenkin sitten hypännyt kaikkien näiden hommien väliä, koittanut vielä oikoa hankien särkemiä satupolun varren peikkojen asumuksia.

Ja olenhan toki ollut kukkapenkinkin kimpussa, mutta terhakkaasti nousevia nokkosia en vielä ollut huomaavinanikaan. Odottakoot varsinaista hyökkäystäni!

En tiedä miten hyökkäisin noiden myyrien kimppuun. Missä ovat kaikki nälkään kuollevat pöllöt, kun minun pihani on täynnä koloja ja käytäviä. Nurmikot ja sammalikot on käyty läpi varsinaisella miniruohonsilppurilla, kuin korukirjontaa on piha täynnä. Polulla jalka pettää vähän väliä, kun vahingossa tallaa myyrien salaisille tunneleille. Silti siellä onneksi jo nousevat krookukset ja tulppaanit, narsisseja vähän joka paikassa. Ihanaa.
Kun selkää oikein kolottaa ja hiki pyrkii pintaan, on syytä vähän höllätä. Vielä ei pihassa ole penkkejä, joten siinä sitä on vain huokaistava seisoviltaan.

Ja minnekäs ne menee ajatukset? Keväiseen Lappiin, sallaiselle lomaviikolle.On se ihmeen pitkä tämä kotimaa, kun siellä vielä lähes metriset hanget ja täällä sitten tällaista.

Oi että oli upeat ladut. Mäntyperän eukko hiihti hikihatussa  – jos ei nyt kovin monena päivänä, niin kerran kuitenkin, ja matka oli ehkä noin 150 metriä. Ei saanut pitoa suksen alle, eikä muutenkaan ehkäpä olemattomasta harjoittelusta johtuen onnistunut meno ollenkaan. Mutta saa nyt kuitenkin sanoa, että hiihti tänäkin talvena.
Mökki oli mainio, sieltä ei puuttunut kuin pullasuti. Voitelin pullat haarukalla, ja onnistuihan se niinkin. Makuuhuoneessa oli iso ikkuna, josta näki tunturiin. Siinä sitä makoillessa sai ihailla revontulia, ihan totta. Ja eräänä päivänä meidän rasvakakulla oli ehtaa seksiä, sillä kuukkelit innostuivat parittelemaan kesken ruokailunsa.

Kerran, kun käveltiin iltamyöhällä tunturin kupeella ihailtiin punertavaa taivaan rantaa, aurinko oli juuri laskenut. Oli silti vielä ihan valoisaa, ja yhtäkkiä kuului torven törähdys ja toinenkin, joutsenet olivat tulleet Sallaan, vaikka sulavesiä ei ollut missän.
Mutta oli siellä urheilua meikäläisellekin, vaikkei hiihtämisestä mitään tullut. Vuokrattiin moottorikelkka, ja päätettiin ajaa Ruuhitunturille. Kelkkailupuku löytyi yllättävän hyvin, yleensä ne on tälle eukolle jotenkin kummallisesti liian pitkiksi venytettyjä, niin ettei maha meinaa millään mahtua ja lahkeet laahaa maata. Kelkka oli aivan viimeistä huutoa Lynx. Lähdettiin.

Voi taivas varjele, mitä sieltä tulikaan vastaan! Reitti oli niin röykkyinen, että millään konstilla ei takapenkillä meinannut pysyä. Pompahtelin ylös alas, puolelta toiselle, enkä ole itseäni milloinkaan niin höyhenenkevyeksi tuntenut! Kaksi seuraavaa päivää joka paikkaa särki, mutta muuan nainen lohdutteli, että läski ei tule kipeäksi, ne on lihakset, joita särkee.

Mutta maisemat tunturilla olivat aivan upeat, pienet puut tykkylumisia, ja tunturikoivut lumen pakottamina kerälle kyyristyneinä. Taivas niin sininen ja avaruus henkeäsalpaava.

Pienempi se on taivas täällä, mutta tuskin kauan menee, kun jo pääskyt siihen pilviä piirtelee.
Tänä päivänä radiosta kuului huolestuttava juttu. Kaloihin on kertynyt huikeat määrät kipulääkkeitä. Joskus aikaisemmin oli jo todettu, että Itämeren silakat ovat niin täynnä ehkäisypillereistä saamiaan hormooneja, että koiraskalat ovat muuttuneet naaraiksi.

Ja poliisi-TV:ssä kerrottiin, että pienet huumemäärät hyö kaatat vaan vessanpyttyyn. Nekin menee sitten kaloihin…

Tarvitseekohan meidän ihmisten kohta enää mitään lääkkeitä käyttääkään, syödään vaan kalaa, niin siinä tulee kaikki. Niin ehkäisyt kuin Viagrat, kipulääkkeet ja mukavat huumauksetkin.

Toisaalta yksi uutinen kertoi, että suomalaiset syövät jo paljon enemmän norjalaista kassikalaa kuin omien vesien kaloja. Ehkäpä isojen merien kalat ovat vielä lääkkeetömiä, tiedä häntä.

Mutta norpat ne vaan pistelee näitä huumekaloja, minkähänlaisia hurjimuksia tuolla Saimaalla tulevina vuosina uiskenteleekaan – ellei se ehkäisy sitten toimikin ihan luontevasti siinä herkutellessa.
Ihmeellinen on tämä maailma. Koita tässä nyt sitten elellä ihmisiksi. Hyvää kevättä, ei mietitä liikaa kuitenkaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *