Mäntyperän kuulumisia: Nyt se on loppu

Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta

Kesä nimittäin. Eilen aamulla rapistelin pakkasen puremia kukkiani ja tomaatin lehtiä, jopa kasvihuoneessa ne olivat kuin jäykkää muovia. Puoli kymmenen aikaan aamulla kasvimaan laidassa oli vielä kastelu(!)vesi jäässä.

Tänä aamuna katselin sitten mustuneita kurpitsan varsia  – ei tullut pikkelsiä, ei. Jostain ihme syystä joriinit sensijaan kukkivat edelleen, vaikka lehdet ovatkin hiukan käpristyneet ja harmaat. Tomaatin raakileet pullistuvat yhä vihreissä varsissa.  Kasvihuonekurkut  kukkivat, mutta vain kimalaisen iloksi, minulle eivät anna syötävää.

Eilen iski hurja punajuuren himo, oikeastaan olen himoinnut koko kesän. Nyt kahlasin rikkaruohojen yli punajuuripenkille, rehevien varsien sekaan, ja nyhdin sieltä toivottuja herkkuja. Peukalonpäänkokoisia. No kourallisen niitä sitten keitin, ja ajattelin, että vain ihme saisi niitä enää lisää kasvamaan, kyllä se taisi olla tässä.

Malopit eivät ehdi kukkia, ei myöskään kuivakukat, mutta kehäkukkiin laitan vielä toivoni. Auringonkukat tavoittelevat taivasta, mutta terälehdet ovat yhä somasti supussa verholehtien hellässä sylissä. Omenapuun neljästä omenasta kaksi putosi toukkaisena puusta tänä aamuna. Karviaismittari tuhosi sadon puskista, raparperi ei enää syksyvarsia tehnyt  – onpa tämä kummallinen vuodenaika ollut, tämä niin kutsuttu kesä.

Perhosia ei ole juuri näkynyt, ei ainakaan niin, että mitään kunnon perhoslaskentaa olisi kannattanut ruveta tekemään. Hyvin kasvavissa nokkospuskissani oli kyllä terhakoita nokkosperhosentoukkia ruokailemassa, ja ilolla seurasin niiden kehitystä, kunnes yhtenä aamuna ihmettelin niitten hitautta. Seuraavana ne olivatkin jo märänneet…

Linnuillakaan ei mennyt hyvin. Tikat ehkä pärjäsivät parhaiten, mutta tiaisilla oli hankaluuksia. Juuri parhaaseen poikasaikaan alkoivat kylmät ja sateiset kelit, ahneet tikat hakkasivat pönttöjä milloin mistäkin nurkasta, oravat onkivat herkkupaloja suurennetuista suuaukoista, eikä tuo Harmikaan ihan syytön ole. Silti aina silloin tällöin näkyi pilkullisia punarinnan poikia tai haaleanvärisiä keltaposkisia pikkutiaisia.

Tänä aamuna ihmettelin nuorta punarintaa, joka näytti vähän oudolta. Se näytti pitkäjalkaiselta, ja jotenkin tummalta, rinnassa aavistua punerrusta ja suttuista tummempaa. Pilkullinen hartiahuivi, ja epämääräiset kuvioinnit  -ei kai kuitenkin nuori sinirinta! Voi olla taikka ei, kunhan päivä vielä valkenee, täytyy katsoa tarkemmin.

Laitoin muutama päivä sitten siskolta saatuja linnunsiemeniä pieneen automaattiin, ja kyllähän siihen tiaiset heti löysivät. Tänä aamuna siinä roikkui kynsineen viherpeippo. Voi ressua, onko sen nokassa jotain vikaa, tuumailin, kun seurasin, miten se yritti syödä, mutta ei saanut mitään nieltyä. Ei hyvä tavaton, se keräsi nokkansa täyteen siemeniä ja lennähti pois  – mitä ihmettä, ei kai se näin myöhään syksyllä vielä syötä poikasia!

Kuvittelin illalla tekeväni  saunaan vastan. Mihin ihmeeseen kaikki rehevät koivunoksat ovat kadonneet! Kyllä niissä oli vielä hiukan lehden koppuroita pikkuoksien latvoissa, herkästi karisevia. No, keräsin sitten pikkukimpun edes tuoksua tuomaan, sillä sipulinkuivatuksessa saunaan oli jäänyt erikoinen lemu. Sitä ei suinkaan parantanut yhtään nuorison hanakasti kuivattelemat nokkoset.

Jotain suurta Mäntyperällä on kyllä tapahtunut. Meillä on pätkä pikitietä. Somapa siinä nyt on eukonkin tepsutella niitä katuvaloja ootellen postia hakemaan. En ole mittanauhaa mukana kuljettanut, mutta arvelisin pikitien olevan noin viiden metrin mittainen.

Myllypadon surkea sillansyrjä on näet korjattu, toivon mukaan vesi ei enää puhkaise siihen hirveitä monttuja. Toden sanoakseni, eilen sillan ja korjausaineen välissä oli jo murtumia. Tämä eukko seuraa tietenkin haukkana tilannetta. Olemme joka tapauksessa päässet sivistyksen piiriin, kuten monet muutkin syrjäkylät, joiden silloille tullaan ja mennään muutama metri pikeä pitkin…

Kesän myötä jotain muutakin loppuu. Nimittäin tämä näyttelytoiminta Mäntyperältä, se, mikä alkoi miesten käsitöillä kamarista, laajeni vuosien mittaan tupaan tuoden terveisiä jopa kaukaa maailmalta, ja joka tänä viimeisenä kesänä rönsyili sitten vielä yhteen kamariin.

Se on tapetoitu näillä Mäntyperän kuulumisten kuvituksilla, sata kuvaa seinillä, palomuurilla tosin linnut tuppaavat koko ajan lentoon ja kansiossa eukon seikkailuja, jotka kertovat senkin, että 1996 oli myös sadekesä. Kuvassa eukko makailee päivänvarjo suojanaan pihanurmikolla uikkareineen olematonta aurinkoa ottamassa rankkasateessa.

Mäntyperän eukko mietti kovasti tämän jutun kuvitusta  – vuosien mittaan niin monet kasvit on piirretty, niin monet linnut ja perhoset, jänikset ja kommellukset, mutta kappas vain, lehtosinilatvaa ei koskaan.
pikkusinilatva

Tämä kuva tuli piirrettyä kiireisenä ”kesä”päivänä, kun sinilatvat vielä kukkivat. Silloin jäi tarina tekemättä, mutta tässä tämä, muistona menneestä.

Sunnuntaina vihoviimeinen näyttelypäivä päätetään kakkukahvein, kuten kesänäyttelyt on aina avattukin. Eukko kiittää nöyrimmästi kaikkia näyttelyihin osallistuneita ja kävijöitä. On ollut ilo leikkiä galleriaa, mutta nyt se  on loppu!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *