Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Tuski ol oma kirko konsertist selvitty, ko jo suunniteltii uutta! Koko päivä ol varattu reissuu, jo enne puolt päivää mahutettii ittemme kasseinee pussukoinee ja nuotteinee Eteläpää bussii, nii issoo, et jokkaisel mahtu vieruskaveriks ne omat tavarat. Ääne avvaust piettii koko matka, ko lähettii köröttelemmää tutu kuski kyyvis halk kevväise maisema.
Mite se onkii nii herttase hellee tuo kevväine vehreys! Myö piettii äänt auki sillokii ko Kaarina anto meil päiväks tärkeit ohjeit. Ensmäne ol, et Amiraalis pysähyttää vaa vessatarpeil, älkää sinne kahvil jääkö, jot jouvuttaa Sapokkaa.
Mäntyperä eukol ol het retke sunnitteluvaihees käynt tuo Sapokka korvaa, ko siin assuup iha lähel miu pikkusiskoi, joka just toipuu vaikeesta sairauvest, ni sovi het sekä kuski et mei kuorojohtaja-Aino kans, jot mie kipase siskoo kattommaa sil aikaa, ko toiset ihhaileevat ruusui ja sitä putoust, jost mei kuski ties kertoo, jot lampi ol oikeestaa merepohja törkylampi, enneko keksivät pumpata siihe merivettä, ja laskukanavaa myöte jatkuva virtaukse. Nyt sii on ihhailtu vesipuisto, viel iltahämäriskii värivalot valaiseet soliseva puttoukse. Mie en sit Sapokast kuvvaa saant, mut ko lähettii kohti Haminaa, nappasi vauhis tämmöse kaupunkuva.
Ko Kaarina ol kertont omast lapsuuvestaa Kotkas, ni miulkii tul mielee monet reissut äitii kattommaa siihe aikaa ko hää Koivulakojist karkaili, ja mite kaunis ol siskoin pihapiiri enne Karhkas ja mite mie sai virolaisii kuoromiehii koeajokyytii, ko ensmäst Latukkaa Karhulast osti… ol nii tuttuu ja mukavii muistoi…
Vaa nyt meil olkii jo ruoka-aika, Hamina Kerhol kommeis puitteis herkuteltii,kokopitkä pöytä ol meil varattu.
Mahtokoha kukkaa sitä hyvvää armeija rokkaa maistaa, miu nähäksei myö taiettii enimmäksee nauttii runsaist sallaateist kala- ja lihakastikkeist ja semmosist, ja jälkkäriks pannarii ja hilloo… ne jotka kerkes. Ko haasteli henkilökunna kans, nii tyttö nauro ja sano, et joo, ruoka vaa loppu keske, ei muuta ongelmaa. Eile ol 80 tilattu, tännää vaa myö, mut syöjii ol muute tult poikkeuksellise paljo… huomasi, et loput sai jälkkäriks jäätelöö, ei huono sekkää. Eikä kukkaa tyhjii ruokakulhoi nälkääsä nuolt.
Ni nyt meil ol sitte vähä aikaa katella kaupunkii. Luoja sit parraillaa esittelykuntoo pes, jote etittii sajetakit ja varjot… meil ol sanottu, et tänne ei voi eksyy, ko on vaa kaks pääkattuu, ympyrämuotossii, mie ole er mielt. Mie oon osant ain eksyy siel, vaik oli kyl takavuosiin koittant olla vähä vähemmä pääst pyöräl. Ois olt paljo mielekiintost kattelemist, mut päätetti vaa etti se sinine kirkko siit piene ympyrä laialt, ko sinne pääs sissää. Oisha se olt kiva käyvä siel Tattoo-paikalkii, mut tuo saje. No myö mäntii Johannekse kirkkoo ihhailemmaa. Siel ol nii kaunist puupintaa saarnastuolist alkai, ja seurakunnal on omat loossit, ko ovi pantii kii, ni siin istuit nätist omal paikal etkä juokennelt pitki kirkkoo keske toimituste. Myö kokkeiltii akustiikkaa, melkee kaikha myö paikal oltii.
Lähettii sitte ajelemmaa kohti itäisii rajamait.Siin het koht tie reunas kulk sotapoikii pyssyt olal, ni kaik kurkistelemmaa näkkyyk siin porukas meijä kuorolaine Eemil, joka ol Haminas koulutukses… ei näkynt. Mie ooti millo tie varret ois täynnä valkovuokkoi, mut nehä ol jo kukkinneet. Muute on tuttui tieviittoi ja paikkoi, ja mielee tul sen tuhannet mukavat muistot.
Viime vuosiin Miehikkäläs ei oo tutl pysähettyy, ohi on ajettu, eikä tämmöst kästyöpuotii sillo enne oltkaa. Nyt myö ajettii piene pienee pihhaa, ja yhel ovel meit jo vinkattii sissää. Ja karjalaisee tappaa, ei nii pient tuppaa, etteikö kahvit mahuttu juomaa kaikkine herkkuinee… ja viel sannoit, et kirkos on sitte het toiset kahvit! Rupes tuntuu nii tutult… miu karjakkokyläskii piettii ain oikee kunno juhlat kaikkiin nimipäivin. Kettää ei tarttent kuttuu, kaik tul ilma muuta, se ol tapa. Myö kuultii siin kahvitelles puoji tarinaa, ostettii arpoi, ja kuka mitäkii. Miekii voiti kommeet villasukat.
Kohtha myö sit tultiiki jo Miehikkällää, kommee punatiilkirkko siin seiso tutust mäellä. Mie koiti muistella käinks mie sillo tyttön täs kirkos, vai vaa Virolahe. En muista. Kiireisimmät käivät piharakennukses vailentamas keho nesteit, ja sit kavuttii hurjat portaat parvel. Ol niis kaie, mut ol kuulema ”iha meit varte” laitettu toisel puolel viel köyskii. Hyvä et ol. Miu jo toist viikkoo vihotelt takajalka pan vastaa kaikel viisii muutekii, pit muistaa, et ylöspäi pittää mennä oikee jalka eel, alas vasemp.
Ja kuorovaatetukses sit taas alas, pienee nurkkauksee ol todellakkii taas katettu kahvit, ol iso vakalline karjalapiirakoit, ol kakkui ja jopa kääretorttuu! Karjalaine tapa… Siin myö sivus tutustuttii paikallisii kuorolaisii, meil ol tarkotus laulaa kaks lauluu yhes. Mie koiti kysellä onks kettää miu vanhaa tuttuu, mut ei. Kyl kaik Lauri Leikkose muistiit, mut häne poika ei taas olt miu tuttui. Sovittii kuitekii, et jos tää kaver tulloo, nii mie halluu hänet isäsä takkii nähä…
Parvel meil tul paikallinen kuorolaine (”Könsikkäät”?) esittelemmää kirkkoo, ja olkii hyvi monil savitaipalelaisil tuttu, Pauli Kontunen.
Hää kerto varsi ansiokkaast kirko tarinaa, mainitsi siin sivus, jot lapstyöllä tää on noust. Tiilet saatii iha lähistölt savimontust, mut rakennus vaíhees häne mummonmummo ol kymmenvuotiaan kantant niit tillii muuraril sakasti puolel….
Parvel ei kovi suurt kuoroo mahu, myökii laulettii melko vappaas muodostelmas urkusäestyslaulut, Jumalan kunnia luonnosa, Jumalan suuri rakkaus, Pie Jesu ja Alleluia. Sit tultii alas, ei kovi noppeest, yhteislaulun Sunnuntaiaamuna….
Meil ol alttaripuolel laitettu tuolit, et saattii yhteislauluin aika ain istuu. Ei olt helppo, hijastettun yriti ossuu tuolil, ko jalka ei kestänt seisoo, ja selkä ei asenno vaihost… Mut laulaa ol ihana, todella ihana. Myö laulettii kevätkonsertin ohjelma, sama ko omas kirkoskii, yhteilaulut vaa ol eri. Yhes Miehikkälä kuoro kans laulettii Väimämöise rukous ja Herra on minun paimeneni. En yhtää tiijä mite ne meni, täl kertaa en nähnt kuorojohtajast ees sormepäitkää, ko meit ol nii paljo!
Jossai vaihees mie kysyi Ainolt, et milloha mie voi ottaa kuvvaa kuorost, ja sovittii sillee, et ko viimene yhteislaulu alkaa, mie soluttauvu pois kuorost ja napsi kuvvii. Ja niipä myö Suvivirttä täysi rinnoi laulettii, ja tää eukko pyöri keskkäytäväl, ja syvän läpätti melkee ulos rinnast, ko koko esitykse aja oli olt nii kippee, mut nii mahottoma onnelline, ko miu toipuva sisko miehinnee olvat tulleet Kotkast laulammaa miu kans kaik yhteislaulut. Se tuntu iha yllätyslahjalt, Taivaa-isält siskoloil annettu.
Siin ol sitte kiitoste aika,, muistoks myö saatii Miehikkälä kirkkokuoro-kirja, ja Aino melkee jäi kukkakimppusa taa piiloo.
Täs kuvas iloiset nuoret kanttorit.
Meiän kuoro siit keskkäytävält kuvattun:
ja kuoro laulaa suvivirttä paikallaa, ja mie laula ja kuvvaa heit .
Lopulta myö sitte olaaki jo kotmatkal. Aino pit meil puhhee, sano olevasa ylpee meist, ja sano, et kyl meijä kans kelpaa lähtee mihi vaa. Ko hää sit viimeseltää istaht paikallee kukkakimppuinee, mie aatteli, et kyl hää on lomasa meist ansaint, iha pikkuse saattaa väsyttää, mut kohtalaise tyytyväiselt kyl näyttää.
Mäntyperä vaikenee, ja ottaa illa viimese kipunapi, kiitoksii teilkii, jotka reisus vaivaist auttoitte!
Korjattu viimeisen kuorokuvan teksti 11.6. kello 9.07.