Sataa, tuulee ja myrskyää. Joulukuu alkaa olla puolessa välissä, ja vasta nyt Mäntyperän eukko kaivoi esiin joulukoristelaatikkonsa, kun tavallisesti riemunkirjavat ripustukset ovat täyttäneet seinät jo heti adventin alettua. Onko se vanhuus vai nämä säät mikä ihmistä jarruttaa!
Mutta kun sen laatikon vihdoin aukaisi, hulvahtivat monet ihanat ja vähemmänkin ihanat muistot mieleen. Ihan päällimmäisenä oli useita joulukalentereita – kaiken kun tämä eukko säästää. No tosihan on, ettei niitä tammikuussa suljettuja luukkuja kuitenkaan enää tänä jouluna muista, joten niin kauan ne ovat kelvollisia uusiokäytössään, kun ehjinä pysyvät.
Ja sitten löytyi se monen vuoden takainen tulitikkuaskeista tehty pitkulainen kalenteri, jonka joka luukusta löytyy jonkun perheenjäsenen tms. kuva. Kun lapset olivat pieniä, piti sinne panna myös joku pieni yllätys, vaikkapa vain karkki tai purkka, kiiltokuva tai joulukoriste.
Kun aikanaan tämän kalenterin tein, ei perhe enää ihan kokonainen ollut, mutta oli vielä tytär, pojat , miniät ja lapsenlapsiakin. Oli veljiä ja siskoja ja heidän puolisoitaan, ja kaikkien kuvat oli luukkuihin piilotettu. Ja pohjoisesta retkiltämme saatiin kalenteriin myös poronkuvia.
Kun nyt kymmenen ensimmäistä luukkua aukaistessani katselin kuvia, tuli haikea mieli. Monen kohdalla on ollut sairautta, vakavaakin, on avioeroja ja lapsenlapsen sylissä on Harmaaraitainen kissa, jota ei enää ole.
Tiedän, että vielä on edessä monta luukkua, joita avatessa saan ehkä tirauttaa muutaman kyynelenkin. En kuitenkaan vaihda kalenterini kuvia, nehän kertovat elämästä! Välillä ihanasta ja onnellisesta, toiveikkaasta ja toisinaan sitten lähes ylivoimaisesta surusta. Elämää kaikki tyynni.
Kun kuopus alkaa lähennellä jo neljääkymmentä, voi arvata että hänen leikeissään jo hiukan ryvettyneet pieni pehmolammas ja keraaminen koira eivät enää ole parhaimmillaan. Kuitenkin ne ovat olleet mukana jouluseimen ympärillä, missä oma pieni silmänsä sulkeva nukke makaa kapaloituna vanhempien valvovien silmien alla. Sekä Maria että Joosef ovat saaneet nokista vettä päälleen, kun tein joskus takkaan seimiasetelman, enkä muistanut, että sateella myös takkaan sataa!
Asetelmassa on aina ollut myös enkeleitä, monet ovat rakkaita muistoja vuosien varsilta. On myös valkoinen villalangasta sidottu enkeli, jonka Ruotsissa asuva kummipoikani on lapsena tehnyt. Nyt ei ole kuin vajaa kuukausi siitä, kun hänen rokkibändinsä kävi esiintymässä Saksassa!
Yhdeltä siskoistani olen joka joulu saanut enkelin, nyt ”suuri joukko enkeleitä ilmoittaa minulle suuren ilon ”, joka joulu.
Oveen olen vuosikausia ripustanut pienen pienen seppeleen, jossa on kankaasta tehtyjä tulppaaneja. Kukat ovat säilyttäneet värinsä, vaikka muuten koriste on haalistunut. Olen aikanaan ostanut sen marttojen myyjäisistä, enkä vieläkään raaski heittää pois.
Ja kaapin päällä on nytkin kaunis pieni runsaasti koristeltu joulupuu, jonka vuosia sitten olen saanut ystävältä, jonka nykyistä olinpaikkaa en enää edes tiedä.
Tänä vuonna laatikkoani penkoo hyvin innokkaasti myös uusi pieni kissani, Harmi. Se on tuhkan- tai hopeanharmaa, nenänpäältä alkaa tosi pörröinen valkea parta, vatsa on valkoinen, samoin etutassut ja takatassuissa on valkoiset hyvin pörröiset polvisukat. Harmi oli nyrkin kokoinen saadessaan nimensä.
Kissanpennut tuppaavat aina menemään auton konepellin alle lämpimään ja turvaisaan paikkaan. Oltiin menossa kaupunkiin, ja tarkastettiin, ettei pentuja siellä ole, mutta kilometrin päässä kaveri huomasi peräpeilistä, että joku harmaa kerä vieri ojaan. Peruutettiin takaisin, ja kyllä, siinä ojan kallaalla vapisi pieni harmaa nyytti. Silmän päälle oli hiukan kolahtanut, muuten kissa tuntui olevan ehjä ja kunnossa.
Voi Harmi, taivastelin kissan kohtaloa, ja takaisin kotiin ajellessamme kissa oli povessani, ja tuijotti koko ajan eukkoa suoraan silmiin, ja tärisi!
Tiesin heti, että tässä on minun kissa, voi harmi, olinhan päättänyt, etten enää ota kissaa, kun surin niin kovasti entistä.
Ja tuossa se nyt penkoo joulukoristelaatikkoa. Toivon todella, ettei kissan menetys muodostu vielä pitkään aikaan perinteeksi!
Mutta kas, mitäs se nyt sieltä vetikään esiin! Muovipussiin pakatun jouluenkelin! Se lienee vanhin joulukoristeeni, lasten pieninä ollessa tehty. Vanhasta pellavapöytäliinasta mekko, pahvisiivetkin sillä päällystetty. Pää sukkahousunlahkeeseen pyöräytetystä pumpulipallosta, ja pumpulistahan tuo on tukkakin, vaikkakaan ei enää niin valkoinen. Kultapaperista on liimattu tähtiä, ja kultaliimatäplät siivissä ovat koko muun komeuden myötä tummuneet vuosien mittaan.
Mutta turkoosin sinisellä rullalangalla ommellut silmät ovat yhtä kirkkaat kuin aina ennenkin.
Hyvää ja perinteikästä joulua!