Tammikuisia turinoita – Mäntyperän kuulumisia

Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta

Illan hämärässä lumisten puitten välistä loistavat oranssit läyhkävät valot, pehmeän valkoinen lumipilvi peittää kokonaan äänensäkin lumihuppuun hävittäneen auravehkeen, auton, tai traktorin. Oma tie on vielä viimeksi sataneitten lumien peitossa, postireissulle tein jäljet työntimellä. Sen verran, että on niinku hiukan kevyempi askeltaa.

Kaivoin tienlaidan ilmoitustaulunkin lumen alta näkyviin, lähipäivinä laitan siihen Pihabongauksen ilmoituksen. Nyt siellä palaa kynttilä, ellei auran lumipölly sitä sammuttanut.

Tuntuu, ettei joki ja koski ole milloinkaan ollut näin luminen. Jäätä on sen verran, että se kantaa paksun lumipeitteen, yläjuoksulla on sulaa hiukkasen, musta korkki jään reunamalla pulpahtelee. Koskikara on postireissun ilopilleri siellä, parhaimmillaan toinen alajuoksun valtavien höyhentyynyjen välissä, jäisillä pitsireunuksilla pitkä rivi mustia mehupillin pätkiä, karan toukkaeineksien take away-pakkauksia.

Rantapuut kastavat jääkynttilöitä alaoksillaan, norjimmat painavat latvuksensakin virran heiluteltavaksi. Myllypeikko, Ahti tai mikä lie mörkö kurluttaa kurkkuaan jäisten kivien raossa, lumipatjojen salaisissa sokkeloissa. Myllytupa on koskemattoman hangen keskellä, myllyyn johtaa yhdet myllytontun jäljet. Liekö käynyt rattaita rasvaamassa, muistelemassa entisiä jauhatuksia, aidan viertä hevosineen, ja savun haikua lämpimän tuvan piipusta. Ihmisten ääniä.

Kylällä on tosi hiljaista. Puoleen päivään mennessä auraamattomalla maantiellä oli yhden tai kahden auton jäljet, posti oli sitten kolmas.. Katselin jälkiä, ja muistelin menneitä minäkin. Olin usein aamuyöllä vielä unessa, kun Reiskan traktori herätti tietä auraten –olipa mukava kääntää kylkeä, kun tiesi, että ainakin oma tie oli auki.

Kun saisi Latukan tielle, niin isommat tiet olisivat sitten jo ainakin leveämpiä jos eivät vielä aurattuja, enemmän tilaa seilata penkkojen välissä, väistellä tukki- ja maitoautoa kaupoille tai koululle töihin mennessä.

Sitten alkoi Pienten Punaisten aika. Ihmetellä pitää vieläkin, miten nätisti ne minua kuljettivat. Nyt  eukko opettelee jo nykyaikaa. Näillä lumisilla, jäisillä tai kuraisilla teillä ajelen nyt kuin hienot ihmiset Sievällä Sinisellä pienellä pikantilla kaupunkiautolla. Siinä ei ole lohkolämmitintä, eikä paljon maavaraa, mutta kaikkea muuta ihmeellistä on. Kuten lattiavalo. Ihan totta. Jos pudotan pimeessä avaimet auton lattialle, ei hätää, lattia on valaistu!

Kun yritän ylös paksulumista pitkää jyrkkää mäkeä, luistonestovalo vilkuttelee iloisesti, seuraavaksi on opittava ottamaan esto pois päältä heti, kun huonolta näyttää.

Mutta mikään valo ei vilku varottamassa, kun Mäntyperän eukko itse puskee lunta pihalla, parhaimmillaan, tai pahimmillaan on kerran tänäkin talvena tullut kolattua koko laaja piha, ja oma tie kylätielle asti. No alkoihan se verenpainemittari vilkkua, eikä ole tässä leppäilemällä oikein vieläkään tasoittunut.

Mutta mahdottoman kaunista on! Lintuja on pikkusen surku, tuskinpa ne ehtivät kauniista puhtaasta lumesta paljonkaan nauttia, kun on yritettävä etsiä sitä pientä siementä eineheksi! Joka aamu yritän lakaista ruokintapaikalta lunta keltasirkkujen puolensadan serkuksen kekkereitä varten, täytän pähkinäautomaatin jonka närhit kohta tyhjentävät, kun selkäni käännän. Kannan puutarhan perukoille perunan-, omenan- ja porkkanankuoret jäniksille ja harakoille.

Laitan myös ylös kuukausipinnoja – niissähän on jo  alku ”100 lintua”-vuodessa tutuksi, Bird Lifen hauskaan ja kohin suosittuunkin leikkimieliseen oppimiseen. Mäntyperän eukko on mukana. Viime vuonna määrä tuli täyteen jo alkukesästä, ja sitten mielenkiinnon varastivat jälleen kasvit, perhoset, hyönteiset ja jopa sammalet… Luonto on ihmmeellinen!

Nyt on aika nauttia pakkasista, odotella lumiukkokelejä, poltella kynttilöitä sinisissä iloissa. Toivoa näkevänsä kuutamoyönä pihalla poukkivan metsäjäniksen, laskentareitillä lintujen lisäksi vaikkapa hirven aurinkoisella aukolla, odottaa ensimmäisiä muuttolintuja ja toivoa, että kaksi talvehtivaa mustarastaspoikaa säilyvät hengissä eukon mitättömillä muonilla.

Ja olisihan se jotain, kun Harmikin alkaisi talvesta tykätä. Nyt se vain harvoin hyppää mukanani lumitöissä näin iloisena kuin yhteisessä joulukalenterissamme, viidennen päivän jumppaohjeita antamassa. Ihanaa talven jatkoa!

Joulujumppa5jpg

 

Vastaa