Heittelehtivää helmikuuta – Mäntyperän kuulumisia

Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta
Jos Mäntyperän eukolla olisi valinnan vapaus näihin säätiloihin, niin nyt vaihtaisin nuo plus-asteet pikkuiseen äkkipakkaseen ja peikirkkaalle vetiselle jäälle satavaan parin sentin pakkaslumikerrokseen.

Hiekotusta näille syrjäteille on näet turha toivoa, eikä se tuon märän jään pinnalla pysyisikään. Eikä se pysy sittenkään, kun lipiliukas märkä jää luistinradaksi pakastuessa kovettuu. Radiossa kaipaavat tiekarhuja  – oi,miten kaipaan minäkin!

Takavuosina täälläkin sellainen nähtiin. Kuski oli harvinaislaatuinen. Kun hän piti lakimääräistä taukoa jollain levennyksellä, hän otti kengät jaloistaan ja lepuutti sukkavarpaitaan konehuoneen ikkunalla, ja söi nautinnollisesti eväitään. Miten viisas mies! Tuo näky ei silmistä häviä. Nykyään karhun kynnet kaapivat tietä joskus, mutta nalle piilottelee kuorma-auton mahan alla, ja vetää vauhdilla viivoja jäähän.

Tänään tuo keli arvelluttaa siksi, että  iltainen kinkeritalo on varsin vaikkeitten teitten takana. Jos lähden Ahonikin kautta, niin tie  on kapea, mutkainen ja mäkinen, vanhasta muistista sen kunto pelottaa. Kinkereille pääsee toki toistakin kautta, varmaan kaksinkertaistaa matkan määrän, mutta siellä saattaa olla muuten turvallisempaa matkata. Voi olla, että varmistan valintani soittamalla kinkeritaloon, kysyn kumpaa tietä itse ajavat tällä kelillä.

On tämä talvi kyllä kyntensä näyttänyt. Ei ole monta päivää, kun tyytyväisenä huokailin jollekulle, että  onpa  ollut mukava ajella, kun ei ole ollut liukasta koko talvena. Auraamaton pehmyt lumikin on helpompi, kunhan vaan voimaa moottorissa riittää, ja rattia ehtii käännellä tarpeen mukaan. Ja muistaa pitää lapion mukana. Ja sahan. Puita teitten varsille katkeili parhaimmillaan kuin sotatantereella.

Muutamia viikkojahan tässä vielä menee, ennekuin kesäkelit kutsuvat kulkijaa. Päivän sää on kuin huhtikuuta, linnut tapailevat jo säkeitään. Myllypadolla on saanut ihmetellä vierekkäin makailevia ja murisevia vitivalkoisia jääkarhuja. Ikinä koski ei ole ollut näin täysin ummessa, sulaa vettä ei pahimmillaan näkynyt ollenkaan. Missä lie asuivat silloin koskikarat, jotka heti taas tulivat kaksittain, kun lämpöaalto puhkaisi hetkeksi puroja lumi- ja jäämöykkyjen väliin.

Mäntyperän eukko aikoi tehdä tänään kaalikääryleitä. Oli jo tarkastanut tarvikkeetkin valmiiksi, mutta huomasi jo illalla torpanneensa koko homman. Kun eilen  ei saanut näppejään irti neulomisesta, niin tänään tuli sitten lasku. Eipä pystynytkään kippeenäppinen kaalinpäätä käärylemalliin käsittelemään! Kaalille kuitenkin nyt tupa tuoksuu, ja kattilassa kiehuu keittotarpeet.

Eukko koitti kantaa kylävaateitaan tuulettumaan, ettei illan kinkeriväki joutuisi nauttimaan tahtomattaan toiseenkin tupaan tuppaavasta taskutkin täyttävästä tuoksusta…

Tammipuun latvassa keikkuu ihmeellinen valkoinen lintu. Kiikareilla katsoen se muuttuu kelta-siniseksi tiaiseksi, joka tarmokkaasti purkaa tammen silmuja. Mitähän herkkuja sieltä mahtaa löytyä. Keltasirkut puikkivat maassa, puiten juurilla ja pienten näreentainten alla. Myrskytuuli on pudottanut roskien lisäksi maahan myös pieniä toukkia ja muuta makeaa herkkua, kuka sitä jaksaa aina kauroja kuoria!

Hömötiaiset turluttelevat oksistossa, pari talvehtivaa mustarastasherraa hylkäsivät ruokintapaikan muutama päivä sitten, nyt on monenlaista herkumpaa tarjolla metsissä ja tunkioilla. Hankikannolla toissa yönä pullea pupu kävi ikkunan alla maistelemassa auringonkukan siemeniä – nyt sille olisi tarjolla myös kaalin lehtiä  ja porkkanan tuoreita kuoria.

Äkillinen ilmaston muutos ei  tänään hankikantoa anna, mutta seuraavilla pakkasilla ei eukonkaan tarvitse uppoamista enää pelätä. Eilen kesti sen verran, että varovasti hiipailemalla sai potkukelkkansa aitan takaa pihan puolelle.

Punatulkut katselevat ruokatarjontaa hiljaa jutustellen pihapuitten latvoissa, viherpeipot eivät vielä laula, mutta ovat muuttuneet jo  hyvin äänekkäiksi. Varpuspöllön vihellys saattaa kuulua  tänä iltana, voi olla, että se harjoitteli jo aamulla. Varmaksi en uskaltanut piippauksia vielä pistää.

Muuten kylä on ollut hiljainen. Talot ovat olleet kuin karhunpesiä, valtavien kinosten takana, ja lumiset metsät ovat vaientaneet asumisen äänet. Järven arvelluttavat jäät eivät ole kutsuneet kelkkailijoita, hiihtäjiä ei ole näkynyt kuin telkkarissa.

Kevään puolelle ollaan kääntymässä, päivät pitenevät ja yöt valkenevat. Katsotaanpa löydänkö tuolta arkistoista vanhan piirroskuvan  – hulppeitten hankien muistoksi  tämä  – on niitä hankia näköjään ollut ennenkin! Mukavaa kevättalvea!

Lumen kolausta

Vastaa