Mesikämmenillä on tukalat paikat

Eukkomamma on tässä parin päivän aikana pohtinut ihmisten ja erityisesti lemiläisten suhtautumista karhuihin. Kuinka verenhimoinen, pelonsekainen, suojelullinen tai välinpitämätön se onkaan, kun karhuja on Lemin metsissä enemmän kuin miesmuistiin tai useampaan?

Pitkin kevättä ja kesää karhut ovat olleet puheenaiheena kylillä ja toreilla, sillä havaintoja niistä on tehnyt hyvin moni – jos ei näköhavaintoja niin merkkejä kuitenkin: hajotettuja muurahaispesiä, mustikanvärisiä kakkakasoja, raavittuja puun kylkiä. Karhut ovat keskuudessamme, siitä ei ole epäilystä.

Vai pitäisikö sanoa kontio, nalle tai mesikämmen, jotenkin mutkan kautta lähestyä peitenimin kuten esi-isämme, jotta eivät saisi eläimiä kimppuunsa? Karhunkaato ja karhujahti kun tuntuvat olevan sen verran arkoja ilmaisuja – metsästäjät eivät halua siitä puhua ja ns. kettutytöiltä se nostaa raivon pintaan, niin kovan raivon, että metsästäjät pyssyineenkin pelkäävät.

Puhuttakoon siis mesikämmenten jahtaamisesta, niin ei loukata eikä ärsytetä ketään. Eukkomamma kun kuuli maanantaina, että Lemilläkin on tällaista tapahtunut viikon aikana, ja saikin sille jonkinlaisen vahvistuksen, jopa sille, että Savitaipaleella viime viikolla oli kaadettu karhu – siis kontio. Siihen tuli tuplavahvistus ystävältä, joka oli lukenut sen facebookista; kaikki metsästäjät eivät malta salaisuutta säilyttää.

Syy miksi mesikämmenten perässä pyssyjen kanssa kuljetaan ihan sordiinolla, on metsästäjien pelko joutua eläinsuojelijoiden hampaisiin. Kukaan ei halua nimeään lehteen kontion kellistäjänä – Martti Kitusen maine on nykyään mitä kyseenalaisin. Ja vaikka paikalliset metsämiehet olisivat asiasta valmiit puhumaankin, korkeammalla taholla taitaa olla joukko suitsijoita panemassa suita supummalle.

Legendaarista karhunkaatajaa Martti Kitusta muistetaan Torisevan luontopolulla Virroilla.

Ovat ajat muuttuneet siitä, kun parikymmentä vuotta sitten Savitaipaleella kaadettiin se mesikämmen, joka nyt koristaa kunnantalon yläaulaa. Kun se oli kaatunut, kutsuttiin lehdistö heti paikalle, samoin kyläkoulun oppilaat ja koko kylänväki. Kaadon tehnyt metsästäjä ja kontion jäljittänyt koira saivat molemmat nimensä lehteen ja kuvan kanssa. Ja tapahtumaa todistaneena täytyy sanoa, että ilmassa leijui verenhajun lisäksi alkukantaista verenhimoa. Silloin muuten nallekanta oli paljon pienempi kuin nykyisin.

Nyt kun punatakit tekevät jahtiansa hiljaa ja mahdollisimman huomaamatta, joutuu ihmettelemään, onko hiljaisuuteen aihetta. Eiköhän suuri ellei peräti suurin osa lemiläisistä näkisi kaadot ihan asiallisina toimina, vaikka eivät sankariviittaa olisi heti kaatajille kiikuttamassakaan tai Talousseuran palkintoa, minkä Martti Kitunen aikoinaan sai. Onhan noita nalleja metsissä kaadettaviksi asti, moni miettii, varsinkin näin marja-aikaan.

Marjastaja saattaa näet pelätä mesikämmeniä, mutta enemmän pelottavat niiden metsästäjät, jotka liikkuvat samoilla marjamailla – tai hätistävät nallepolon suoraan päin puolukanpoimijaa. Eiköhän jahdista pitäisi ilmoittaa ihan reilusti, näkyvästi ja kuuluvasti, ettei tapahdu onnettomuuksia?

P.S. Lemin karhukannan arvellaan olevan edelleen 4-5 eläimen luokkaa. Jätöksistä tehdyt havainnot kertovat, että ne ovat siirtymässä aterioimaan viljapeltojen laidalle ahmittuaan kuukauden ajan mustikoita. Näin eukkomammalle metsästäjätaholta kerrottiin.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *