Mummokuningatar ja torvisoittokunta – satu ja värityskuva

Teksti ja piirros: Sirkka-Liisa Vaalivirta

Arvaatkos, kuinka tämä satu alkaa – niin ihan oikein. Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, vaan onkos enää!

Nyt hän vain hoitaa sitä sisäistä kauneuttaan. Ja asustelee siellä omassa linnassaan kaukana korpimetsän keskellä yhdessä Harmaaraitaisen kissansa kanssa aika iloisena ja tyytyväisenä.

Oli kevät. Mummokuningatar heräsi joka aamu aina hiukkasen aikaisemmin kuin eilen, ja heti juotuaan ne päänselvityskahvit kultaisesta kupistaan hän kiipesi linnan torniin kiikaroimaan, joko kevätlintusia saapuisi. Harmaaraitaiselle kissalle sellainen harrastus sopi oikein hyvin. Sekin malttoi vain hätäisesti nauttia aamukermansa, ja kiirehti viikset väristen mukaan torniin.

Mummokuningatar ihmetteli siinä kiikaroidessaan, kuinka värikkäiksi pihalinnut olivatkaan muuttuneet. Sinitiainen oli niin sininen, ja keltasirkku niin keltainen, että näytti ihan siltä kuin ne olisivat käyneet kosmetologilla.

”Voi sinua , Mummokuningatar, kaikkea sinä luuletkin,” helskytti sinitiainen riemurinnoin,”kun kevät tulee, olen niin rakastunut ja onnellinen, että lennän sinisellä taivaalla siivet purjeena, katsopas kuinka liidän. Ja joka liidolla nappaan hiukan taivaansineä siipiini, pyrstöstä ja piposta puhumattakaan! ”

Keltasirkut tiuskuttivat kaurakasalla, ja kertoivat: ”Ja me saamme värimme auringosta. Olethan huomannut, että heti kun kevätaurinko alkaa paistaa, me istumme korkealla kotikuusesi oksilla, ja oikein röyhistämme rintaamme auringolle. Joka päivä se antaa meille yhä enemmän väriä, ja sillä tavalla pukeudumme pikkuhiljaa keväiseen tanssiaispukuun.”

Vaan yhtäkkiä kuului torven törähdys, ja toinenkin, ja sitten hiljaista nokkahuilun ääntä… Oi, joutsenet saapuivat!

Taisi olla Mummokuningattarelle tuttu pari, sillä ne kiertelivät tornin ympäri ja jutustelivat hiljaa keskenään, ja vilkuttivat sitten suurilla siivillään tornissa olijoille. Ja Mummokuningatar huiskutti ruusukuvioisella huivillaan, tervetuloa, tervetuloa!

Joutsenet laskeutuivat linnan taakse lammelle, ja kiikaroitsijat ryntäsivät alas tornista, niin että Mummokuningatar oli kompastua hameeseensa. Peräkanaa he juoksivat lammen rantaan, Mummokuningatar nosteli helmojaan, sillä lunta oli vielä paljon , sitä meni vähän saappaisiinkin.

”Voi hyvä tavaton miten kauniita olettekaan, millä ihmeellä te siipenne pesettekään!” ihmetteli Mummokuningatar, ja Harmaaraitainen kissa koetteli riitteisen rannan kestävyyttä, se halusi lähemmäs isoja lintuja.

Joutsenet kumartelivat kohteliaasti, töräyttelivät torviaan ja kertoivat: ” Terveisiä vaan Tanskan maalta. Näin vanhana ei kannata enää kaemmas matkustella talvea pakoon. Mutta katsopas taivaalle, tuostahan me tupsahdimme läpi lumivalkean kesäpilven, siitä me aina keväisin sieppaamme suihkumme. Kunhan naapurit tulevat huomaat että heillä on viimevuotiset nuorukaiset mukanaan. Eivät ne nuoret malta vielä viipyä hattarassa, vaan ovat hiukan harmaita, mutta ensi keväänä varmaan jo malttavat.”

Kyllähän Mummokuningatar muisti ne viimevuotiset pienet ”rumat ankanpoikaset”,  jotka oikeasti olivatkin nuoria joutsenia. Kasvaminen ja aikuistuminen vie isoilta linnuilta aika kauan. Siinä muistellessaan Mummokuningatar kuuli uusia törähdyksiä, ja lammella oleva pari kohotti kaulansa kohti taivasta. Ne toivottivat riemuissaan tervetulleiksi ystävänsä, jotka kertoivat omasta matkastaan jo ennen kuin laskeutuivat mustat räpylät laskutelineinä ja liukuivat vettä pitkin lähemmäs.

Ja yhä lisää joutsenia tuli koko ajan, kunnes lammella oli melkoinen mekkala, kun jokainen halusi kertoa mitä oli matkalla nähnyt ja minne aikoi matkaa jatkaa, kunhan kaikki lammet ehtisivät sulaa.

Oi sitä iloa ja riemua. Välillä linnut juoksivat lammen pintaa pitkin kuin kiitorataa, läpsyttäen mustilla räpylöillään, nousivat raskaasti lentoon, ja nousivat vastaanottamaan lisää ystäviä. Sitten lammella kokoonnuttiin suureen piiriin, valkeat kaulat kohotettiin taivaisiin, siivet levällään soitettiin torvia niin että koko ranta raikui.

Kilpaa löyhyteltiin matkaväsyneitä siipiä, kumarreltiin toinen toisilleen ja kerrottiin kuulumisia. Piirin keskellä soitti yksi joutsen hiukan surumielistä säveltä, se oli juuri menettänyt puolisonsa. Tämä oli ollut niin innoissaan kotimatkasta, että oli unohtanut väistää suurta sähkölinjaa. Se oli törmännyt siihen ja pudonnut kuolleena maahan. Kaksi päivää puoliso oli kierrellyt onnettomuuspaikkaa ja soitellut suruaan, kunnes muut ystävät olivat kutsuneet sen jatkamaan matkaa.

Aikansa soiteltuaan joutsenet pistivät päänsä pinnan alle ja alkoivat syödä – tottapa niillä oli nälkä pitkän matkan jälkeen, ja huomasipa Mummokuningatarkin mahansa kurisevan. ”Mitäpä tuumaat , kisu, jos mekin mentäisiin välillä syömään. Voisimme tehdä pihaan nuotion, ja paistaa ensimmäiset kevätmakkarat.Voidaan paistaa vähän lettuja jälkiruuaksi.”

”Miiiaauh! Se on varsin hyvä idea, oikein rasvaista makkaraa mielellään kiitos, mutta miiiuuulle ei sinappia!” tuumasi kissa, ja oli jo kaukana polulla pinkaisemassa kotiin päin. Olihan se vähän kylmää ja savuista siinä nuotiolla istua, mutta keväällä tekee mieli vähän hupsutella ja leikkiä jo kesää.

Ja vaikka yöksi tuli taas pikku pakkasta, Mummokuningatar jätti makuuhuoneen ikkunan hiukan rakoselleen mennessään nukkumaan, sillä hän tahtoi unenkin läpi kuulla lammen torvisoittokuntaa. Niinpä hän sitten kääriytyi lämpöiseen peittoonsa, risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti ylen onnellisena. Sen pituinen se.

Väritä kuva tietokoneen piirustusohjelmassa tai tulosta ja väritä liiduin.

Avainsanat:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *