Mummokuningatar ja kesäinen mänlasku

Teksti ja kuva: Sirkka-Liisa Vaalivirta

Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, joka asui kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan Harmaaraitaisen kissansa kanssa.

Kyllähän se lumoava kauneus taisi olla enää Mummokuningattaren omassa muistissa vain, mutta aika iloinen ja onnellinen hän oli puuhastellessaan omassa puutarhassaan. Aamuisin hän nousi aikaisin, kuten mummoilla on tapana, keitti päänselvityskahvit ja antoi Harmaaraitaiselle kissalleen paksua kermaa kultaiseen kuppiin.

Sitten he menivät puutarhaan kuuntelemaan linnunpoikasten sirkutusta, kovasti ne kerjäsivät emoiltaan herkkupaloja siivet väristen ja kullankeltaiset nokat apposen ammollaan. Monen kirjavat perhoset lentää lepattelivat etsien mehukasta mettä kukkasista, jotka oikein kurottautuivat kohti aurinkoa.

Elämä oli aika ihanaa. Toisinaan Mummokuningatar vei pehmeälle nurmikolle peiton, otti juotavaa ja syötävää, mukavan kirjan, kiikarit ja upeat aurinkolasit mukaan, ja heittäytyi ottamaan aurinkoa uimapukusillaan. Välillä hän pulahti kirjavaan kahluualtaaseen, jossa oli joskus polskinut lapsosten kanssa. Toisinaan hän liukastui siinä, ja silloin pärskähtelevä vesi kasteli niin lähellä kasvavat kukat kuin vieressä köllöttelevän Harmaaraitaisen kissankin.

Joskus kesäpäivät olivat raskaitakin, sillä kasvimaata piti kitkeä, perunaa mullata ja nurmikkoa leikata. Sinähän muistat, että Mummokuningatar oli aika köyhä, eikä hänellä ollut varaa pitää palvelusväkeä. Oikeastaan hän kuitenkin piti kovasti kaikenlaisesta puuhastelusta, joten ei hän köyhyyttään surrut. Eikä missään kasvanut niin makoisia uusia perunoita kuin omassa puutarhassa!

Eräänä päivänä Mummokuningatar ajatteli, että nyt on aika lähteä lomalle. Hän pyysi rastaita huolehtimaan mansikkamaasta, pupuperhe lupasi niittää nurmikkoa ja perhoset katsoisivat kukkien perään, jotta ne kasvattaisivat pulleita siemeniä ensi kesää varten. Koko talitiaisten suku otti kiitollisena vastaan oman tehtävänsä, heidän piti pitää tuhohyönteiset poissa hernepenkistä ja hyttyset pihapiiristä.

”Miaauuh!” naukaisi Harmaaraitainen kissa, ”mitenkäs on myyrien laita, minäkö jään metsästämään myyriä pottupenkin vakosista, miaauh?”

”Ei toki, Mirri-kulta”, naurahti Mummokuningatar, ”sinähän lähdet mukaan matkalle! Helmipöllö kaikkine serkkuineen lupasi hoitaa myyrät, alahan pakata!”

Eikä aikaakaan, kun oltiin jo kaukana pohjoisessa. Siellä kohosivat korkeat lumihuippuiset vuoret kohti sinistä taivasta. Laaksossa oli lämmintä ja ihanaa, kukat kukkivat ja perhoset lentelivät, ja Mummokuningatar ihmetteli, kuinka korkealla vuorella voi olla lunta, vaikka se on lähempänä aurinkoa. Miten aurinko ei sulata sitä? Lapinpukuinen tyttö kertoi, että vuorilla on aina hyvin kylmää, jäiset tuulet puhaltavat siellä silloinkin, kun täällä alhaalla laaksossa on hellettä.

”Ja katsopa , Mummokuningatar, vuorten kainalossa saattaa olla ikijäätäkin, sellaista mikä ei sula ollenkaan pois.” kertoi tyttö. ”Joskus melkein kaikki lumi sulaa kesällä, ja valtavat purot ja kosket syöksyvät alas vuorien rinteitä. Vesi on jääkylmää ja kirkasta kuin kristalli. Joskus täällä alhaalla purot tulvivat niin, että vedet vievät mukanaan puita ja pensaita.”

Onpa jännittävää, tuumi Mummokuningatar. Harmaaraitainen kissa teroitti kynsiään:” Miaauh, eiköhän kiivetä tuonne ylös, ja lasketa mäkeä, kun on noin hienot rinteet…”

”Kii-a”, nauroi kotka, ”ette te sinne pysty kiipeämään, mutta minä voin kutsua paikalle pari veljeäni, niin voimme viedä teidät ylös mäenlaskua varten…”

No näihän tehtiin, ja sielläpä sitten korkella huipulla mäenlaskijat vasta huomasivat kuinka korkeita nämä vuoret oikein olivatkaan. Ja kuinka kylmää siellä olikaan! Vaikka Mummokuningatar oli pukenut ylleen paksut villahousut, lapinlapaset ja poronnahkaiset lapikkaat, niin kylmä puistatti häntä, ja mieli teki nopeasti alas. Toisaalta rinne näytti pelottavan jyrkältä. Lopulta Harmaarainen kissa tönäisi Mummokuningattaren vauhtiin, ja hyppäsi itse perään.

Voi kauhistus sitä vauhtia! Harmaaraitainen kissa tarrasi tiukasti kiinni häntäänsä, ettei se vain katkeaisi jäätiköllä, ja Mummokuningattaren kruunu keikahteli päässä puolelta toiselle. Lunta tuntui menevän joka paikkaan ja tuuli vinkui korvissa. Kaikkein pahin oli vielä edessä. Lumirajan jälkeen vastassa oli näet sulamisvesissä kastunut sammalikko, liukkaat kivikot ja lopulta kivinen puro.

”Ai-ai-ai” parkui Mummokuningatar, ja Harmaaraitainen kissa naukui surkealla äänellä. Hetken aikaa he hautoivat kipeitä kuhmujaan jääkylmässä vuoripurossa, ja päättivät lähteä kipin kapin kotiin. Vastedes he vain ihailisivat lumisia vuoria, mäenlaskuun eivät rupeaisi enää ikinä.

Ja lopulta kun he olivat kotona korpimetsän keskellä omassa linnassa, makasivat valtavan höyhenpatjan päällä mustelmiaan hoitamassa, niin Mummokuningatar tuumasi, että patjaa korkeammalle vuorelle ei enää kiipeäisi. Mutta Harmaaraitainen kissa oli jo nukahtanut, Mummokuningatarkin risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti tyytyväisenä ja onnellisena. Sen pituinen se.

Väritä kuva tietokoneen piirustusohjelmalla tai tulosta ja väritä liiduilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *