Kaija

Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Martti Nisonen – unelmien etsijä Porissa syntyi potra poika (12.9.1891), joka monien muiden tapaan muutti Amerikan unelmien maahan v.1922 vaimonsa Martan kanssa. Musiikki vei miehen mukanaan  ja yllätys suomalaisille sukulaisille oli, että nyt tätä musiikkia tuotiin Savitaipaleen kirkkoon,.

Savitaipaleen kirkon urkuja Virginian Babtistikirkon urkuri Kent Washburn piti seutukunnan parhaimpina juuri tähän musiikkiin. Kun Nisosen isoisä on kotoisin Lemin Nisosenmäeltä, niin sukujuuret Kentiltäkin Suomesta löytyy, äiti on suomalaissyntyinen.

Kent aloitti pianonsoiton 9-vuotiaana, ja siirtyi urkujen pariin 14 vuoden ikäisenä, asuu Washingtonissa ja on paljon tutkinut Martti Nisosen  lyhyeksi jääneen muusikon (k.5.12.1946 Hancock, Michigan) runsasta tuotantoa. Nisosen nuotit on pääosin käsinkirjoitettuja, Mäntyperän eukon nuotinlukutaidoilla niistä ei ota selvää, on kuin salakirjoitusta! Juuri konsertissakin kuullun Nisosen ainoan sinfonian nuotin Kent sai käsiinsä, soitti ja ihastui.

Kauniiseen kirkkoon olisi toki mahtunut  enemmänkin  kuulijoita, monia varmaan harmitti  muualle vievät yhteensattummat, mutta me paikallaolijat saimmekin nauttia melko erikoisesta musiikista. Aino Juntusen  johtama Adoramus-kuoron sextetti esitti kauniin ja kotoisan ”Amerikan-suomalaisten laulun,” sanat Hugo Hillilä, Washbornin pianosäestyksellä. Kotimaa ei unohdu, olipa lähdön syy mikä hyvänsä, siitä tulee kaipausten maa. Osaisimmepa ajatella sitä tännekin syystä tai toisesta muuttaneiden kohdalla…

”Aavikon lapsia -alkusoitto” pani pyyhikimään hiekan pölyä silmistään, laahavat sävelet kuulostivat kamelin askelilta pölyävässä hiekassa, ja kyllä siellä iloista lasten kirmailuakin mukana oli. ”Rauhalla ei loppua”, sanat N.E.Vainio, toi eteemme solistin, sopraano Anneli Välimaan, jonka kaunis vahva, ja taipuisa ääni  kaikui ihanasti holveissa ilman vahvistimia.

Seuraavaksi kuultiin jouluisen kuuloinen kappale, ”Hääkellot soivat Isoäidin Häät”. Oi miten suloiset kellot kilahtelivatkaan pianosta! Kappale oli todella iloa ja toivoa täynnä, lempeä ja hellä, hiukan hämmästelin sen alakuloisia loppusointuja… Viidentenä kuultiin ”Kevätlaulu”, johon Nisonen oli tehnyt sanatkin. Todella kaunis laulu, ja hieno esitys, Anneli Välimaan ääni on  soliseva kuin kevätpuronen, eikä pieni hyppäys jokikiven ylikään vaadi ponnistusta, hienot ylä-äänet!. Toinenkin pieni laulu ”Idän Tähti”, joka on osa isommasta, ja sanat Hilja Haahti, oli kaunis kuoron esittämänä. Oikein harmitti, ettei näitä lauluja ole enemmän esitetty! Ehkäpä nyt on pää aukaistu.

”Haapan Häämarssi” oli mahtava! Miten sievästi pienet kukkaistytöt sipsuttivatkaan hääparin edellä terälehtiä sirotellen, ja hartaasti askelsivat rakastavaiset ensiaskelia yhteisellä polullaan. Todella hieno – mihin me prinsessa Ruususta tarvitsemme, kun tällainenkin teos on tarjolla!

Tässä vaiheessa Washburn kiipesi urkuparvelle. Kuulimme viiltävän kauniin ”Kaipuun” …näin edessäni tyhjän tien, ikuisen ikävän, unohdetut unelmat… selittynee silläkin, että olin juuri kotona siivonnut vanhaa roinaa kaapeista, ja istunut lukemaan vanhoja runojani ajalta,jolloin omat unelmat olivat särkyneet… Haluaisinpa kuulla tämän saman kappaleen toisenlaisessa mielentilassa, viiltäisikö yhtä paljon  – vai enemmän. Ihana kaipuu!

 ”The Thunderstorm, Ukkosmyrsky” toi nousevat ukkospilvet, sen alla olevan painostavan hiljaisuuden, aavistelevat jyrinät ja myrskytuulen tunnelmat loistavasti esiin, mutta pahemmin salamat eivät taivasta repineet, vaikka kunnon jyrähdystä odotinkin… helpotuksen huokaus kuitenkin teoksen päätti, hieno nouseva myrsky!

Sitten kuultiin pari teemaa tiettävästi ainoasta sinfoniasta Nisosen musiikissa, F-duurin ensimmäinen osa  oli iloisen huoleton, vähän kuin kevättuulen lämmin henkäys poskille, ja osa 4 herätti hyvin sekavia tunteita, terve, isänmaa, ikuinen, kaukainen kaipuu jonnekin, levontonta musiikkia, sekavia tunteita. Mieleeni tuli Ruotsiin -60-luvulla töihin lähetetty siskoni, joka on sielultaan samalla tavalla levoton, hyvä siellä hyvä täällä, mutta ei oikeastaan mihinkään kuulu…

Viimeiseksi kuultiin ”Finaali”, johon  Adoramus antoi äänen Nisonen kirjoittamille sanoille. – Ja hyvin antoikin: pianosäestys tuki laulua ihmeen kauniisti, toisin paikoin väistyi taustalle, toisaalta antoi täysi laidallisen upeaa sointia. Melodia oli jotenkin tuttu, toivottavasti tulee vieläkin tutummaksi, helppo ja kaunis melodia.

Konsertin jälkeen harmittelin jälleen ongelmia kameran kanssa, kun sain juttukaveriksi naisen Mikkelistä, oli pitkään harkittuaan tullut vasiten kuuntelemaan lähettääkseen musikantin mukana terveisiä tutuille rapakon taa. Ihasteli kovin kirkkoamme ja urkuja! Miten hieno sointi  – niinpä niin, siksihän soittajakin nämä valitsi. Mikkeliin taisi mennä melko myönteiset terveiset konsertista,musiikista, kirkosta ja uruista. Ja pitkään tuota tuli makusteltua Mäntyyperälläkin mukavaa, erikoista musiikki-iltaa, kiitos siitä!